– Mihin se juusto on kadonnut? Ostinhan minä eilen illalla kokonaisen palan, melkein neljäsataa grammaa. Otin sen nimenomaan voileipiä varten, ettei aamulla tarvitsisi alkaa laittaa mitään.
Anna seisoi jääkaapin avoimen oven edessä ja tunsi, kuinka ärtymys alkoi kiehua raskaana rinnassa. Hyllyiltä hohkasi kylmä suoraan kasvoille, mutta poskia kuumotti silti. Siinä, missä vielä edellisenä iltana oli ollut painava, keltaiseen pakkaukseen kääritty juustopala, kökötti nyt yksinäisen näköisenä vain puolikas sitruuna ja pieni purkki, jonka pohjalla oli tomaattipyreen jämät.
– Ehkä sinä söit sen ja unohdit? Mikaelin ääni kantautui olohuoneesta. Hän etsi töihin lähtiessään toista sukkaansa. – Tai sitten minä nousin yöllä… Ei, join vain vettä. Anna, miksi sinä teet yhdestä juustonpalasta tällaisen draaman? Jos se on syöty, niin sitten se on syöty.
Anna painoi jääkaapin oven hitaasti kiinni. Naksahdus kuulosti aamun hiljaisuudessa omituisen kovalta. Kyse ei ollut pelkästä juustosta. Eikä siitä makkarasta, joka oli hävinnyt kolme päivää aiemmin kuin tuhka tuuleen. Eikä edes siitä kalliista pikakahvipurkista, joka oli tyhjentynyt täsmälleen puoleen sillä välin, kun he molemmat olivat olleet töissä. Pahinta oli, että Anna alkoi jo epäillä omaa järkeään. Hän muisti aivan selvästi, miten oli purkanut ostokset kasseista, asetellut ne hyllyille ja mielessään suunnitellut koko viikon ruokalistaa. Sitten tuotteet vain katosivat. Hiljaa, huomaamatta, vähän kerrallaan.
– Mikael, minä en ole voinut syödä puolta kiloa juustoa yhden yön aikana, hän sanoi astuessaan huoneeseen ja pyyhki samalla käsiään keittiöpyyhkeeseen. – Etkä sinäkään. Me olisimme haljenneet. Tässä on jokin muu selitys.
Mikael löysi viimein sukkansa sohvan alta ja ähkäisi vetäessään sitä jalkaan. Hän oli hyvä aviomies: rauhallinen, ahkera ja sellainen, joka vältteli riitoja viimeiseen asti. Hänen ainoa heikkoutensa, jota hän itse piti melkein hyveenä, oli hänen äitinsä Helena.
– Taasko sinä aloitat? Mikael kohotti väsyneen katseensa vaimoonsa. – Mitä sinä oikein vihjailet? Että meillä asuu tonttu kaapissa? Vai että äiti ottaa ruokaa mukaansa? Anna, sehän on naurettavaa. Hän on iäkäs ihminen, hänellä on eläke ja hän pärjää kyllä. Hän käy täällä vain kastelemassa kukat ja antamassa Otso-kissalle ruokaa, kun me olemme töissä. Hänhän auttaa meitä. Ja sinä…
– En minä väitä mitään, Anna keskeytti, vaikka juuri sen hän olisi halunnut sanoa ääneen. – Minusta tämä on vain outoa. Ruokaa katoaa aina niinä päivinä, kun hän käy täällä. Viime tiistaina hävisi kokonainen metvurstipötkö. Torstaina se broilerinfilee, jonka olin sulattanut pihvejä varten. Nyt juusto.
– Ehkä hän siirsi ne johonkin toiseen paikkaan, Mikael ehdotti noustessaan ja oikoi paidankaulustaan. – Tai ehkä Otso raahasi ne pois.
– Kissa avasi jääkaapin, otti tyhjiöpaketissa olevan juuston ja piilotti sen? Mikael, käytä nyt järkeä.
– Hyvä on, minun täytyy mennä, olen jo myöhässä. Mikael suukotti häntä nopeasti poskelle ja selvästi toivoi, että keskustelu loppuisi siihen. – Ostetaan sinulle illalla uusi juusto. Älä kiihdy turhaan. Äiti on hyvä ihminen, hän antaisi viimeisenkin paitansa toisen selästä, ja sinä epäilet häntä varastamisesta. Häpeäisit vähän, Anna.
Kun ulko-ovi sulkeutui Mikaelin perässä, Anna vajosi eteisen tuolille. Häntä todella hävetti. Helena näytti aina niin harmittomalta vanhalta rouvalta: kulunut takki, neulottu baretti ja loputtomat puheet verenpaineesta sekä kalliista lääkkeistä. Hän asui naapuritalossa, ja hänellä oli avaimet heidän asuntoonsa ”varmuuden vuoksi”, kuten Mikael oli aikanaan vaatinut. Aluksi Anna ei ollut pannut vastaan. Olihan se käytännöllistä, jos putki vaikka puhkeaisi tai silitysrauta unohtuisi päälle. Viime aikoina nuo käynnit olivat kuitenkin alkaneet tuntua aivan liian tiheiltä.
Anna työskenteli kirjanpitäjänä suuressa rakennusalan yrityksessä. Työ vaati tarkkuutta, huolellisuutta ja kykyä huomata pienetkin poikkeamat. Ehkä juuri se ammatillinen tapa täsmäyttää menot ja tulot ei antanut hänelle rauhaa kotonakaan. Hän tiesi taloutensa luvut täsmälleen. Hän ja Mikael säästivät uutta autoa varten, joten ruokamenot oli laskettu tarkasti etukäteen. Kahden viime kuukauden aikana tuo menoerä oli kuitenkin paisunut ilman järkevää selitystä. Rahaa kului enemmän ja enemmän, mutta jääkaappi näytti silti jatkuvasti puolityhjältä.
Samana iltana Anna poikkesi supermarkettiin. Hinnat tuntuivat purevan suoraan kukkaroon. Hän seisoi pitkään lihatiskin äärellä ja vertaili leikkeleitä, sillä Mikael piti aamuisin lihavoileivistä. Lopulta hän huokaisi ja valitsi tavallista pienemmän palan palvipaistia. Säästö oli otettava omasta suusta: lempijogurtin tilalle kefiiriä, kirjolohen sijaan edullista seitiä.
Kotona hän asetteli ostokset paikoilleen. Tällä kertaa hän päätti tehdä pienen kokeen. Hän otti tussin ja piirsi lähes näkymättömät pisteet kalliin pateepurkin pohjaan sekä voipaketin kulmaan. Se tuntui typerältä, melkein lapselliselta salapoliisileikiltä, mutta hänen oli saatava tietää totuus.
Seuraavat kaksi päivää kuluivat rauhallisesti. Helena ei käynyt heidän luonaan.