Ei raivosta punoittavina, vaan kalpeina kuin tulostuspaperi.
– Etkö sinä ole maksanut? hänen äänensä oli matala ja oudon tasainen.
– En.
– Kuinka kauan?
– Kolmeen kuukauteen.
Mikael vajosi keittiöjakkaralle. Se päästi pitkän, surkean narahduksen, aivan kuin sekin olisi saanut tarpeekseen.
– Siihen kertyy viivästyskuluja. Korkoja. Kai sinä sen ymmärrät?
– Ymmärrän varsin hyvin. Olen kirjanpitäjä. Nolla pilkku yksi prosenttia päivässä erääntyneestä summasta.
Hän tuijotti minua kuin olisi nähnyt minut ensimmäistä kertaa. Ei vaimoaan, joka oli kahdeksan vuoden ajan siirtänyt rahat mukisematta, vaan jonkun vieraan ihmisen.
– Miksi? hän kysyi lopulta.
Avasin pöytälaatikon, otin esiin vihreäkantisen vihon ja työnsin sen hänen eteensä.
– Katso itse.
Mikael käänteli sivuja hitaasti. Yksi kerrallaan. Päivämääriä, rivejä, summia. Minun pientä, tarkkaa käsialaani, ei yhtään korjausta. Kolmekymmentä vuotta kirjanpitoa oli opettanut käden vakaaksi.
– Viimeinen sivu, sanoin.
Hän selasi loppuun. Siellä oli kaksi kehystettyä lukua.
17 600.
9 600.
– Ensimmäinen on se, minkä minä olen maksanut sinun puolestasi, sanoin. – Toinen on se, minkä sinä annoit minulle elämiseen. Samojen kahdeksan vuoden aikana.
Hän ei vastannut mitään. Selasi taaksepäin, ikään kuin jostakin riviltä löytyisi virhe, joka pelastaisi hänet. Ei löytynyt.
– Sinä sanoit, että sadalla eurolla pitää pärjätä. Minä pärjäsin. Keitin keittoa halvimmista lihapaloista. Leikkasin hiukseni itse pesualtaan yllä. Ostin sukkahousut kerran puolessa vuodessa. Kuljin samoissa kengissä neljä vuotta. Ja sinä hankit vapoja, keloja, maksoit kuusisataa euroa saunatynnyristä, tankkasit maasturiasi sadallakuudellakymmenellä eurolla kuussa ja kutsuit minua ystäviesi kuullen tuhlaajaksi.
Vihreä vihko makasi välissämme pöydällä. Kulunut, kulmista taittunut, täynnä merkintöjä ensimmäiseltä sivulta viimeiseen.
– Nyt maksat itse. Omat lainasi, omat ostoksesi, oman elämäsi. Niin kuin aikuisen miehen kuuluu.
– Mutta ne voivat myydä velan perintään…
– Mahdollisesti.
– Tämä on perhe, Sari!
Korjasin silmälasejani tutulla, hitaalla liikkeellä. Sangan kylmä reuna liukui nenänvartta pitkin.
– Perheessä vaimolle ei jaeta annosta kuin ruokakupongilla. Perheessä ei tongita kauppakasseista kuitteja. Perheessä ei kehuskella kavereille, kuinka halvalla oma vaimo pysyy hengissä. Eikä osteta kolmensadankahdeksankymmenen euron vapaa silloin, kun vaimolla ei ole varaa edes vajaan kolmen euron shampooseen.
Mikael nousi. Hän meni autotalliin eikä tullut sisälle ennen yötä.
Minä laitoin vihon takaisin laatikkoon ja käänsin pientä avainta lukossa. Avain oli peräisin äidin vanhasta matkalaukusta.
Sen jälkeen istuin ikkunan ääreen. Ulkona hämärä tiivistyi. Autotallin oven alta näkyi ohut valojuova. Mikael soitteli jollekulle. Ehkä äidilleen. Ehkä Antille. Etsi varmaan paikkaa, josta saisi rahat kasaan.
Minä vain istuin ja hengitin. Syvään, hitaasti, koko rintakehällä. Silloin huomasin äkkiä, että hartiani olivat laskeutuneet. Aivan itsestään. Olin pitänyt niitä jännittyneinä kahdeksan vuotta, päivästä toiseen, enkä ollut edes tajunnut sitä.
Ikkunan takana sirittivät heinäsirkat. Ilmassa tuoksui päivän lämmittämä maa ja jokin kukkiva, ehkä aidan vieressä auennut jasmiini. Istuin yksin hiljaisessa keittiössä, enkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan halunnut laskea, merkitä ylös enkä todistaa mitään. Halusin vain olla siinä.
Kului kaksi kuukautta.
Mikael lainasi äidiltäni neljäsataa euroa ja maksoi sillä yhden myöhässä olleen erän. Minulle hän ei maininnut asiasta. Äiti soitti itse: ”Sari, Mikael kävi täällä ja pyysi lainaksi palkkapäivään asti. Annoin minä, eihän hän vieras ihminen ole.” Puristin puhelinta niin kovaa, että sormet vaalenivat. En silti sanonut mitään. Äidin kanssa puhuisin erikseen. Myöhemmin.
Toisen lainan Mikael järjesti pankin kanssa uudelleen. Maksuaikaa venytettiin vielä viidellä vuodella. Kuukausierä pieneni sataan kahteenkymmeneen euroon. Sen hän maksaa itse, täsmälleen ajallaan. Ilmeisesti perintäosaston puhelut opettivat paremmin kuin minun kahdeksan vuoden hiljaisuuteni.
Japanilainen vapa seisoo edelleen autotallissa suojapussissaan, koskemattomana. Kalaan hän ei ole lähtenyt kertaakaan näiden kahden kuukauden aikana. Bensiini maksaa liikaa, eikä ylimääräistä rahaa enää ole. Saunailtoja hän vähensi kahteen kertaan kuussa. Oluttakin hän ostaa nykyään yhden pullon kerrallaan, ei laatikkoa.
Me asumme yhä samassa asunnossa. Puhumme vähän, vain välttämättömät asiat. Jääkaapin oveen ilmestyvät laput eivät ole kadonneet minnekään, mutta nyt hänkin laskee. Eilen näin hänet kaupassa leipähyllyn edessä. Hän piteli käsissään kahta leipää: vaalea maksoi 2,42 euroa, tumma 2,36. Hän otti tumman.
En tiedä, onko mikään muuttunut paremmaksi. Hiljaisempaa on ainakin. Rauhallisempaa ehkä myös. Mutta lämpöä ei ole. Eikä kunnollista keskustelua. Mikael ajattelee, että minä petin hänet. Minä taas ajattelen, että hän petti minut kahdeksan vuoden ajan: jokaisella setelillä, jokaisella tarkistetulla kuitilla, jokaisella ”tuhlaaja”-sanalla.
Työkaverini Heidi sanoi työpaikalla: ”Oikein teit, Sari. Saapahan kokea omissa nahoissaan, miltä tuntuu valita 2,36 euron ja 2,42 euron leivän välillä.”
Siskoni Anna soitti, kuuli asiasta ja huokaisi: ”No nyt sinä kyllä menit pitkälle. Perintätoimisto on jo äärimmäinen keino. Ettekö olisi voineet istua alas ja puhua kuin normaalit ihmiset? Sinähän rikot perheen.”
Mutta minä en tiedä. Rehellisesti sanottuna en tiedä.