– Mikael, sanoin hiljaa, mutta silti kaikki neljä jähmettyivät paikoilleen. – Kun kerran ryhdyit laskemaan minun menojani yleisön edessä, lasketaanpa sitten minunkin vuorollani. Paljonko sinulla kului viimeisen vuoden aikana kalastusvälineisiin?
Hän lopetti pureskelun. Haarukan päässä oleva lihapala jäi ilmaan, puolimatkaan suun ja lautasen väliin.
– Mitä sinä nyt…
– Tuhat neljäsataakaksikymmentä euroa, jatkoin samalla äänellä. – Vapa kolmesataakahdeksankymmentä. Kela kaksisataaseitsemänkymmentä. Siimat, vaaput, lipat ja kaikki muu pikkutavara yhteensä kaksisataakolmekymmentä vuodessa. Ja siihen päälle bensat kalareissuille. Yhdeksän matkaa kauden aikana. Siitä tulee vielä kuusisataaneljäkymmentä euroa polttoaineisiin ja ajamiseen.
Puhuin tasaisesti, melkein virallisesti. Samalla tavalla kuin työpaikan aamupalaverissa, kun käyn läpi kulueriä riveittäin.
– Yhteensä kaksi tuhatta kuusikymmentä euroa harrastukseen yhdessä vuodessa. Minulle sinä annoit samassa ajassa tuhat kaksisataa euroa. Ruokaan, lääkkeisiin, pesuaineisiin, kaikkeen arkeen. Omiin vapoihisi sinulla meni lähes kaksi kertaa enemmän kuin vaimoosi. Ja sen jälkeen minä olen se tuhlaaja?
Hiljaisuus putosi pöydän päälle kuin painava peitto.
Tapio laski lasinsa hitaasti alas. Antti rykäisi vaivautuneesti ja raapi takaraivoaan. Janne tuijotti aitaa sellaisella keskittymisellä, kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa koko elämässään.
– Pitikö tämä ottaa esiin ihmisten kuullen? Mikael sihisi hampaidensa välistä. Leuat liikkuivat ihon alla kovina möykkyinä. – Oletko sinä ihan seonnut?
– Sinähän aloitit ihmisten kuullen. Tuhlaajatyttö, muistatko? Se oli sinusta sopivaa?
Hän nousi ylös. Hitaasti. Tuoli raapi laattaa vasten, kun hän työnsi sen pois tieltään. Sitten hän meni sisälle. Ovi sulkeutui hiljaa ja tiukasti, ei paiskautuen. Juuri se oli pahinta. Kun Mikael sulki oven noin, siitä seurasi vaikeneminen. Kolme päivää, viikko, niin kauan kuin hän itse päättäisi. Rangaistus ilman sanoja.
Miehet alkoivat tehdä lähtöä vartin kuluttua. Antti mutisi hyvästit ja poistui ensimmäisenä. Janne nyökkäsi minulle nopeasti ja lähti hänen peräänsä. Tapio jäi portille viivyttelemään. Hän seisoi hetken, siirteli painoa jalalta toiselle ja ojensi sitten kätensä sanaakaan sanomatta. Tartuin siihen. Hänen kämmenensä oli lämmin, karhea ja vahva.
Hän ei lausunut mitään. Eikä tarvinnutkaan.
Palasin huvimajaan. Keräsin lautaset, pinosin ne vatiin ja vein roskat pois. Ilta oli lämmin. Ilmassa leijui hiilien haju ja tillin tuoksu kasvimaalta. Naapurista kuului radio, jokin hiljainen sävelmä ilman sanoja. Tavallinen kesäilta.
Minun sisälläni oli kuitenkin kummallisen hiljaista, aivan kuin jokin kahdeksan vuotta tauotta hurissut kone olisi vihdoin sammutettu.
Istuin huvimajan penkille yksin. Laskin kädet polvilleni ja odotin niiden alkavan täristä. Ne eivät tärisseet. Ne lepäsivät siinä rauhallisina, kuivina ja työn kovettamina. Kirjanpitäjän kädet. Ne olivat tottuneet pitämään kynää ja laskemaan. Nyt ne olivat viimein laskeneet loppuun asti.
Vaikenemista kesti kaksi viikkoa. Mikael kulki asunnossa kuin vieras vuokralainen samassa huoneistossa. Hän söi aamiaisensa vasta, kun minä olin jo lähdössä töihin. Illallisen hän siirsi autotalliin; sinne ilmestyivät vedenkeitin ja mikro. Puhe vaihtui jääkaapin oveen magneetilla kiinnitettyihin lappuihin. Magneetissa luki “Parhaalle kalamiehelle”. Viesteissä taas: “Soita huoltoyhtiöön mittarista.” “Pyykinpesuaine loppuu.”
Minä vastasin samoille paperilapuille: “Soitettu, tulevat keskiviikkona.” “Pesuaine 3,40 €. Mistä sadasta eurosta otetaan?”
Viimeisen lapun hän rypisti ja heitti roskikseen. Pesuaineen hän osti itse. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen.
Minä puolestani avasin joka ilta vihkoni. Sarakkeet pitenivät päivä päivältä. Hänen menonsa vasemmalla: suuria summia, leveä palsta. Minun menoni oikealla: pieniä numeroita, kapea puro. Kaksi eri maailmaa. Vierekkäin, mutta eivät yhdessä.
Viimeiselle sivulle kirjoitin lopputuloksen. Ympäröin sen punaisella kynällä kaksinkertaisella kehyksellä.
Kahdeksan vuoden aikana olin maksanut hänen lainojaan seitsemäntoista tuhatta kuusisataa euroa. Se oli minun neljän vuoden palkkani. Rahat olivat menneet hänen veneeseensä, moottoriinsa ja siihen pihalla seisovaan kylpytynnyriin, jossa hän löylytteli ystäviensä kanssa.
Samoina kahdeksana vuotena hän oli antanut minulle yhdeksän tuhatta kuusisataa euroa. Sata euroa kuussa, yhdeksänkymmentäkuusi kertaa. Elämiseen, ruokaan, kaikkeen.
Minä olin maksanut hänen puolestaan lähes kaksi kertaa enemmän kuin hän oli antanut minulle olemassaoloon.
Silloin tein sen, mitä kohti olin kulkenut kolme kuukautta. Tai ehkä kaikki ne kahdeksan vuotta.
Lopetin hänen lainojensa maksamisen. Molempien. Kokonaan.
Avasin pankkisovelluksen. Näytöllä odotti tuttu summa: kaksisataakolmekymmentä euroa. Sormeni jäi hetkeksi leijumaan ruudun ylle. Sitten painoin “Peruuta”. Poistin automaattisen maksun ja suljin sovelluksen.
Ensimmäisellä viikolla ei tapahtunut mitään. Toisella viikolla hänelle tuli tekstiviesti, jonka hän poisti avaamatta. Kolmannella viikolla puhelin soi. Hän katkaisi puhelun, koska luuli sitä mainokseksi. Neljännellä viikolla soitettiin uudestaan. Ja sen jälkeen vielä kerran. Ja taas.
Se puhelu tavoitti hänet eteisestä. Minä seisoin keittiössä ja kuorin perunoita. Veitsi kulki kuorta pitkin tasaisina nauhoina. Välissämme oli seinä, mutta jokainen sana kantautui korviini.
– Kyllä, kuuntelen. Mikä maksuhäiriö? Viisisataaneljäkymmentä euroa? Ei, siinä on virhe. Vaimo maksaa… Tai siis… Ei, odottakaa…
Seurasi pitkä tauko. Kuulin, kuinka hänen kätensä laskeutui hitaasti puhelimen kanssa.
Sitten hän astui keittiöön, kasvot aivan valkoisina.