Menin mitään sanomatta eteisen lipastolle, siihen laatikkoon, johon työnsimme kuitit ja laskut. Kaivoin pinosta etsimäni paperin ja laskin sen hänen shampookuittinsa viereen.
Neljäkymmentäyksi euroa. Huoltoasema. Tankki täyteen.
– Mikä tuo muka on? Mikael kysyi.
– Bensakuitti, vastasin. – Sinun. Toissapäivältä.
– No entä sitten? Minun pitää päästä töihin.
– Työpaikallesi on seitsemän kilometriä. Täydellä tankilla ajaa yli kuusisataa kilometriä, eli melkein kolme viikkoa. Sinä tankkaat joka viikko. Neljä kertaa kuussa. Se tarkoittaa, että ajat jonnekin muuallekin. Järvelle, Antin luo, kalaan. Neljäkymmentäyksi euroa kertaa neljä on satakuusikymmentäneljä euroa kuukaudessa. Pelkkään bensiiniin. Mutta minulla ei saisi olla kahden euron kahdeksankymmenen shampoota.
Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi. Ei häpeästä. Mikaelin häpeä näytti erilaiselta; silloin hän käänsi katseensa pois. Nyt hän tuijotti suoraan minuun, ja punoitus nousi kaulasta ylöspäin, poskien kautta otsaan. Ohimolla pieni suoni alkoi nykiä.
– Minä käyn töissä! hän korotti ääntään. – Minulla on oikeus käyttää rahaa!
– Sinä saat kahdeksansataaviisikymmentä euroa. Minä saan kolmesataakahdeksankymmentä. Minun palkastani kaksisataakolmekymmentä menee sinun lainaasi. Jäljelle jää sataviisikymmentä. Sinä annat minulle satasen ”perhettä varten”. Viisikymppiä panen syrjään äidin lääkkeisiin. Minulle itselleni ei jää mitään. Ei senttiäkään, Mikael. Ei kahdeksaan vuoteen.
Hän paiskasi oven kiinni niin kovaa, että eteisen hyllyltä putosi valokuvakehys. Lasi halkesi, muttei mennyt sirpaleiksi. Hääkuva. Vuosi 1998. Minä olin kaksikymmentäneljä, hän kaksikymmentäkuusi. Me hymyilimme molemmat. Emme tienneet vielä mistään mitään.
Nostin kehyksen lattialta ja asetin sen takaisin paikalleen. Halkeama kulki täsmälleen meidän välistämme: Mikael vasemmalla, minä oikealla.
Palasin keittiöön ja avasin vihreäkantisen vihkoni.
”Helmikuu. Shampoo – 2,80 €. Mikaelin bensiini – 41 €. Ero: neljätoista ja puoli kertaa. Riita syntyi minun 2,80 eurostani.”
Puristin kynää niin tiukasti, että rystyset kalpenivat. Silti käsiala pysyi suorana ja siistinä. Kolmenkymmenen vuoden harjoitus näkyi.
Illalla Laura soitti. Tyttäreni asui Kuopiossa ja teki töitä sisustussuunnittelijana. Kaksikymmentäkuusi vuotta, vuokra-asunto, oma palkka, oma elämä.
– Äiti, miksi sinä kuulostat noin hiljaiselta?
– Väsyttää vain. Töissä oli paljon kaikkea.
– Onko se taas isä? Rahasta?
Korjasin silmälasejani nenällä. Linssit olivat puhtaat, mutta ele oli jäänyt käsiin; hermostuessani työnsin sankaa aina ylemmäs.
– Ei, ei. Kaikki on ihan hyvin.
– Äiti. Kyllä minä kuulen.
Hän oli aina kuullut. Jo koululaisena hän huomasi, että äiti leikkasi itse hiuksensa pesualtaan yllä, kun isä toi kahden viikon välein kotiin uuden rasiallisen uistimia.
– Puhutaan myöhemmin, sanoin ja lopetin puhelun.
Perjantaisaunasta Mikael ei jättänyt väliin kertaakaan. Neljä miestä: hän, Antti, Tapio ja Janne. Grilli kuumana, löylyt, olut, tarinat saaliista ja veneiden moottoreista.
Parin kolmen kuukauden välein sama porukka kokoontui meillä. Pihalla, huvimajassa. Lihaa grillissä, kasvihuonekurkkuja pöydällä. Ja kylpytynnyri, setripuinen, kuudensadan euron hintainen, kolme vuotta sitten hankittu. Sekin velaksi. Sekin minun maksamani.
Grillilihat Mikael osti aina itse. Siinä hän ei säästellyt: kolme kiloa porsaan kassleria, puolitoista kiloa nautaa. Marinadit, kastikkeet, leivät. Yhdellä kerralla viisikymmentä tai kuusikymmentä euroa. Minä kannoin ulos leikkeleet ja leipäkorin. En omasta halustani, vaan siksi, että aamulla hän oli sanonut: ”Laita pöytä kunnolla. Ei viitsi miesten edessä hävetä.”
Miesten edessä hävetä.
Vaimon edessä, joka eli satasella kuukaudessa, ei ilmeisesti tarvinnut hävetä mitään.
Asettelin lautaset pöydälle. Tapio, raskasrakenteinen ja vähäpuheinen, nyökkäsi minulle. Antti, porukan nuorin, mutisi:
– Kiitos, Sari-täti.
Janne kaatoi itselleen olutta eikä sanonut mitään.
Mikael istui tuolissaan taakse nojaten ja pureskeli grillilihaa. Hän oli kylläinen, tyytyväinen, rento. Paidasta oli ylimmäinen nappi auki. Ranteessa välähti paksu Casio-kello, kaksisataakaksikymmentä euroa. Lahja häneltä itselleen viime syntymäpäivänä. Jos katsoi, kenen rahoista se oli lopulta maksettu, lahja oli tullut minulta.
– Tiedättekö, kuinka säästäväinen vaimo minulla on? hän sanoi ja tökkäsi haarukalla ilmaan talon suuntaan, aivan kuin en olisi seissyt kolmen metrin päässä tyhjä tarjotin käsissäni. – Satasella kuussa elää. Ja pärjää vielä! Kaikille miehille tuollainen vaimo pitäisi saada.
Antti hymähti epävarmasti. Tapio painoi katseensa lautaseen. Janne joi oluttaan ja katsoi jonnekin ohi meidän kaikkien.
– Ihan totta, Mikael jatkoi, koska kukaan ei pysäyttänyt häntä. – Minä yritän opettaa sille, että pitää elää varojen mukaan. Talous on kuin kalastus: täytyy osata odottaa. Mutta ei, se kantaa kotiin melkein kolmen euron shampoota. Tuhlaajatyttö!
Hän nauroi. Yksin. Muut olivat vaiti.
Seisoin siinä tarjotin sylissäni. Jalkani tuntuivat äkkiä raskailta, kuin kenkiin olisi kaadettu sulaa lyijyä. Kurkku meni umpeen. Kahdeksan vuotta olin niellyt kaiken. Yhdeksänkymmentäkuusi kertaa olin ottanut ruokarahat vastaan ja sanonut kiitos.
Laskin tarjottimen pöydän reunalle hitaasti ja huolellisesti.