– Sata euroa, Mikael sanoi ja levitti setelit pöydälle viuhkaksi, aivan kuin pelikortit. – Siinä on kuukaudeksi. Se saa riittää.
Katsoin rahaa ääneti. Kaksi viidenkympin seteliä. Toinen ryppyinen, toinen lähes koskemattoman näköinen. Sillä piti ostaa ruuat, pesuaineet, verenpainelääkkeeni, bussiliput ja kaikki se muu, jota kutsutaan elämäksi.
– Entä jos se ei riitä? kysyin.
– Sitten opettelet säästämään, hän vastasi kääntymättä edes minuun päin. Hän veti jo takkia ylleen ja tunnusteli autotallin avaimia taskustaan. – Muutkin pärjäävät eivätkä valita.
Ensimmäisen kerran kuulin tuon lauseen kahdeksan vuotta aikaisemmin. ”Lopeta se rahan tuhlaaminen.” Olin silloin ostanut talvisaappaat neljälläkympillä. Omilla rahoillani, omasta palkastani. Mikael kuulusteli minua puolitoista tuntia. Miksi piti ostaa uudet, kun vanhoillakin olisi vielä voinut kävellä? Siitä lähtien sama näytelmä toistui joka kuukausi: rahat pöydälle, summa ilmoille ja hän ovesta ulos.
Työskentelin kirjanpitäjänä isännöintitoimistossa. Palkkani oli 380 euroa kuussa. Ei mikään rikkaus, mutta ei aivan tyhjäkään. Silti palkka ei oikeastaan kuulunut minulle. Joka kuukausi siirsin pankille 230 euroa Mikaelin lainoja varten. Kaksi lainaa, jotka hän oli ottanut omiin nimiinsä. Toinen veneeseen, toinen siihen kuuluvaan moottoriin. Maksajaksi olin kuitenkin jostain syystä päätynyt minä.
Miten niin kävi? Niin kuin kaikki meillä: vähitellen. Ensin hän pyysi minua hoitamaan yhden erän. ”Maksan ensi kuussa takaisin.” Ei maksanut. Sitten hän pyysi uudestaan. Ja vielä kerran. Lopulta hän ei maksanut enää mitään. Pankki alkoi soitella minulle, koska nimeni oli merkitty yhteyshenkilöksi. Säikähdin ja maksoin. Sen jälkeen tein niin yhdeksänkymmentäkuusi kuukautta peräkkäin.
Sinä iltana Mikael palasi autotallilta mukanaan pitkä laatikko, kirkkaanvärinen ja täynnä japanilaisia merkkejä.
– Mikä tuo on? kysyin.
– Heittovapa, hän sanoi ja silitti pakkausta molemmin käsin varovasti, melkein hellästi, kuin kissaa. – Hiilikuitua. Japanilainen. Maksoi 380 euroa. Mutta tämähän kestää vuosia. Sijoitus.
Kolmesataakahdeksankymmentä euroa. Koko kuukausipalkkani. Minun koko elämäni sai mahtua sataan euroon.
Seisoin hellan ääressä ja sekoitin keittoa, joka oli tehty broilerin kauloista, koska koipiin ei budjetti venynyt. Lusikka raapi kattilan pohjaa vasten. Laskin mielessäni. Kirjanpitäjän tapa: numerot pyörivät päässä aina ja kaikkialla, silloinkin kun kukaan ei pyytänyt.
380 euroa vapaan. 230 euroa lainaan. 100 euroa minulle. Mikaelin palkka oli 850 euroa. Mihin katosi loput 140? Maasturin polttoaineeseen. Perjantai-iltojen saunareissuihin miesten kanssa. Kaljalaatikoihin. Hänen omaan, mukavasti järjestettyyn elämäänsä.
Minun elämäni hinnaksi oli määrätty sata euroa kuukaudessa. Se oli vähemmän kuin yksi hänen onkivapansa kela.
Yöllä uni ei tullut. Makasin sängyssä ja kuuntelin hänen kuorsaustaan. Lopulta nousin hiljaa, menin keittiöön ja otin takimmaisesta laatikosta vanhan vihkon. Vihreäkantinen ruutuvihko, sama joka oli jäänyt minulle kirjanpitokurssilta. Avasin ensimmäisen sivun ja kirjoitin: ”Tammikuu 2026. Mikaelin lainan maksu – 230 €. Minun palkastani.”
En päättänyt mitään suurta. En tehnyt suunnitelmaa. Kirjasin sen vain ylös.
Aamulla en siirtänytkään rahaa pankkiin. Ensimmäistä kertaa yhdeksäänkymmeneenkuuteen kuukauteen.
Pankkisovellus oli auki. Summa oli jo näppäilty. Sormeni jäi leijumaan ”Vahvista”-painikkeen yläpuolelle. Tuijotin näyttöä ehkä viisitoista sekuntia. Sitten suljin sovelluksen, työnsin puhelimen taskuun ja lähdin töihin.
Kolmen päivän kuluttua Mikaelin puhelimeen tuli tekstiviesti. Hän oli suihkussa, ja puhelin lojui keittiönpöydällä minun mukini vieressä. Näyttö syttyi: ”Hyvä asiakas, luottosopimuksessanne on todettu erääntynyt maksu…”
Luin viestin ja käänsin katseeni ikkunaan. Mikael tuli kylpyhuoneesta märin hiuksin, pyyhe lanteillaan, nappasi puhelimen käteensä ja silmäili tekstin läpi. Hänen suunsa vääntyi tyytymättömään irvistykseen. Hän ei sanonut mitään. Ilmeisesti hän päätti, että kyseessä oli jokin tekninen virhe.
Kului vielä viikko. Tavallinen viikko. Aamupalat, työt, illalliset. Mikael osti itselleen savustettua makrillia, 4,20 euroa kappale. Minä keitin tattaria sipulin kanssa. Istuimme saman pöydän ääressä, aivan vierekkäin. Hän perkasi kalaansa, irrotti siitä kiiltävän kullanruskeaa nahkaa, ja tuoksu levisi koko keittiöön. Minun lautasellani oli tattaria. Ilman voita, koska voi oli kallistunut eikä sata euroa venynyt loputtomiin.
Sitten tuli se shampoo.
Ostin shampoon 2,80 eurolla. Tavallisen apteekkishampoon. Ei mikään tuontimerkki, ei muodikas pullo, vain sellainen, josta päänahkani ei alkanut kirvellä eikä hartioille satanut hilsettä. Halpoja olin kokeillut jo kolmea eri merkkiä. Jokaisesta pää kutisi niin pahasti, että teki mieli raapia iho kynsillä auki.
Mikael löysi kuitin ruokakaupan muovipussista. Ei lompakostani, vaan pussista. Hän tutki ostospussejani. Oli tutkinut jo kahdeksan vuotta.
– Kaksi euroa kahdeksankymmentä shampoopullosta? hän kysyi ja piteli kuittia kahdella sormella, kuin se olisi haissut pahalta. – Oletko sinä järjiltäsi? Alle eurollakin saa. Halpakaupan hyllyt ovat niitä täynnä.
– Ne ärsyttävät ihoa. Olen sanonut sen jo.
– Hölynpölyä, hän tokaisi. – Kyllä siihen tottuu. Kaikki tottuvat.