Hän keitti itselleen teetä. Kupin kanssa Anna istahti ikkunan viereen ja jäi katsomaan pihalle. Ulkovalot piirsivät kalpeita läikkiä tyhjille jalkakäytäville, ja tuuli ravisteli lehdettömiä oksia talon seinää vasten.
Noin tunnin kuluttua puhelin alkoi soida. Soittaja oli Helena. Anna antoi sen soida. Hetken päästä ruudulle ilmestyi Mikaelin nimi. Sen puhelun hän hylkäsi heti. Viestejä alkoi tulla peräjälkeen.
”Oletko sinä menettänyt järkesi?”
”Äitini on aivan järkyttynyt!”
”Avaa ovi välittömästi!”
”Huomenna tulen sinne, ja sitten me puhumme niin kuin aikuiset ihmiset!”
Anna laittoi puhelimen äänettömälle, avasi kirjoituspöydän laatikon ja työnsi laitteen sinne.
Aamulla hän etsi lukkoliikkeen numeron ja soitti. Asentaja saapui parissa tunnissa. Nuori mies kantoi mukanaan työkalupakkia eikä esittänyt turhia kysymyksiä. Hän teki työnsä ripeästi ja rauhallisesti. Neljänkymmenen minuutin kuluttua ovessa oli uusi lukko: kiiltävä, jämäkkä ja turvallisen tuntuinen. Asentaja ojensi Annalle kaksi avainta, otti maksun vastaan ja lähti.
Anna käänsi uuden avaimen lukossa, kuunteli naksahdusta ja meni sitten huoneeseen. Kaapin perältä hän nosti esiin laatikon, johon oli pakattu joulukoristeet. Hänen vanhempansa olivat joka vuosi koristelleet kuusen yhdessä, eikä Anna ollut raaskinut heittää mitään pois. Laatikossa oli lasipalloja, nauhoja, valosarjoja ja pieniä porohahmoja.
Iltaan mennessä olohuoneessa seisoi pieni joulukuusi. Se oli aito, ja raikas havun tuoksu levisi koko asuntoon. Anna ripusti koristeet oksille, suoristi muutaman nauhan ja kytki valot päälle. Värikkäät pisteet syttyivät hämärässä ja heijastuivat ikkunalasiin.
Seuraavana päivänä puhelin soi taas. Tällä kertaa soittaja oli alakerran naapuri, Johanna, noin kuusikymppinen nainen, joka oli asunut talossa jo pitkään.
— Anna-kulta, onko sinulla kaikki hyvin?
— On, kiitos. Miksi kysytte?
— Näin eilen illalla miehesi talon edessä jonkun naisen kanssa. He seisoivat siinä ja puhuivat. Sitten he yrittivät sisään, mutta ovipuhelin ei päästänyt heitä.
— Se oli anoppini, Anna vastasi tyynesti. — Ei ole syytä huoleen. Kaikki on kunnossa.
Johanna oli hetken hiljaa.
— Jos tarvitset mitään apua… minä olen tässä lähellä.
— Kiitos, Johanna.
Puhelun jälkeen Anna jatkoi siivoamista. Vähitellen asunto alkoi näyttää jälleen omalta itseltään. Siltä kodilta, jonka hänen vanhempansa olivat hänelle jättäneet. Ei vieraita tavaroita, ei kenenkään toisen määräämiä sääntöjä, ei pakotettua järjestystä. Vain tutut esineet, hiljaisuus ja rauha.
Joulukuun viimeisenä päivänä Anna heräsi myöhään. Ulkona satoi lunta suurina, pehmeinä hiutaleina. Kaupunki valmistautui juhlaan: talojen julkisivuissa välkkyivät valosarjat, ikkunoissa näkyi koristeltuja kuusia ja kaupoissa ihmiset kulkivat kiireisin askelin viimeisten ostosten perässä.
Anna valmisti itselleen aamiaista ja istahti pöydän ääreen kahvikupin kanssa. Puhelin oli pysynyt hiljaa jo kaksi vuorokautta. Ei soittoja. Ei viestejä. Ehkä Mikael oli viimein ymmärtänyt, ettei paluuta enää ollut.
Illalla Anna kattoi pöydän. Mitään ylenpalttista hän ei laittanut: salaattia, paistettua kanaa ja hedelmiä. Hän avasi television ja antoi juhlaohjelmien pyöriä taustalla. Kun kello löi keskiyötä, hän nousi, otti viinilasinsa ja meni ikkunan luo.
Pihalla ja vastapäisissä taloissa tuikkivat valot. Jossain kauempana paukkuivat ilotulitteet, ja yöhön sekoittui naurua sekä musiikkia. Anna kohotti lasia ja kilisti kevyesti omaa kuvajaistaan vasten ikkunalasissa.
— Hyvää uutta vuotta, hän kuiskasi.
Asunnossa oli hiljaista. Ei meteliä, ei vieraita ääniä, ei uhkavaatimuksia. Oli vain rauha. Todellinen rauha, sellainen jonka olemassaolon hän oli ehtinyt melkein unohtaa. Anna palasi nojatuoliin, veti peiton ympärilleen ja sulki silmänsä.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kaikki oli juuri niin kuin hänelle oli hyvä.
Tammikuu toi mukanaan pakkaset ja pyrypäivät. Anna palasi töihin ja solahti nopeasti takaisin arkeen. Työkaverit kyselivät, miten juhlat olivat menneet. Hän vastasi lyhyesti, että hyvin. Rauhallisesti.
Mikael soitti vasta tammikuun puolivälissä. Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä.
— Anna… meidän pitäisi puhua.
— Mistä?
— Meistä. Voitaisiinko tavata?
— Miksi?
Langan toisessa päässä tuli hiljaista.
— Olen ymmärtänyt, että tein virheen. Äitini… hän meni liian pitkälle. Voisimmeko aloittaa alusta?
Anna katsoi ikkunasta ulos. Lumi peitti maan paksuna kerroksena, ja puiden oksat taipuivat painon alla.
— Mikael, me emme aloita mitään alusta. Sinä teit valintasi. Nyt sinun täytyy elää sen kanssa.
— Anna…
— Ensi viikolla jätän avioerohakemuksen. Meillä ei ole yhteistä omaisuutta eikä mitään jaettavaa. Asia hoituu virastossa nopeasti.
— Oletko tosissasi?
— Täysin.
Mikael aikoi sanoa vielä jotakin, mutta Anna katkaisi puhelun. Keskustelu oli päättynyt.
Kuukautta myöhemmin ero oli virallisesti selvä. Mikael ilmestyi virastoon synkkänä, allekirjoitti paperit sanaakaan sanomatta ja poistui hyvästelemättä. Anna otti päätöksen vastaan, sujautti sen kansioon ja lähti kotiin.
Asunto otti hänet vastaan hiljaisuudella. Se ei ollut tyhjää eikä kylmää hiljaisuutta, vaan tuttua ja lempeää. Anna riisui takkinsa ja meni keittiöön. Hän keitti teetä, otti kaapista pienen leivonnaisen ja istuutui ikkunan ääreen. Siellä, missä syksyllä olivat lojuneet keltaiset lehdet, hohti nyt valkoinen lumi. Lapset laskivat mäkeä pihan reunalla, liukuivat alas ja kaatuivat nauraen pehmeään hankeen.
Elämä jatkui. Rauhallisena, tasapainoisena, ilman vieraita vaatimuksia ja painostusta. Anna joi teetään, katsoi ulos ja hymyili.
Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan.