— Älä anna periksi, Maria jatkoi. — Tämä on sinun kotisi, ja sinulla on oikeus päättää omista rajoistasi.
Keskustelu sai Annan olon hieman vakaammaksi. Hän lopetti puhelun ja palasi siivoamisen pariin. Iltaan mennessä asunto oli puhdas ja kiiltävä jokaista nurkkaa myöten. Anna laittoi illallisen valmiiksi, kattoi pöydän huolellisesti ja jäi odottamaan miestään.
Mikael tuli kotiin myöhään. Hän kulki keittiön ohi sanaakaan sanomatta, ei edes vilkaissut valmiiksi katettua pöytää, vaan meni suoraan huoneeseen ja sulki oven perässään. Anna seisoi hetken eteisessä liikkumatta. Lopulta hän palasi keittiöön ja söi yksin.
Seuraavana päivänä kaikki toistui samanlaisena. Talossa vallitsi painostava hiljaisuus, Mikael käyttäytyi kuin Annaa ei olisi ollut olemassakaan, ja ovet pysyivät kiinni. Anna ei kuitenkaan yrittänyt aloittaa sovintoa. Jos Mikael kuvitteli voivansa murtaa hänet vaikenemalla, yrittäköön rauhassa. Hän ei aikonut perääntyä.
Kolmantena iltana puhelin soi, ja soittajana oli Helena. Tällä kertaa naisen ääni oli pehmeämpi, melkein lempeä.
— Anna-kulta, puhuttaisiinko nyt rauhallisesti? Ilman tunteenpurkauksia.
— Minä olen rauhallinen, Anna vastasi.
— Ymmärräthän sinä, ettei meillä oikeasti ole paikkaa, minne mennä. Siskoni myy asuntonsa, he ovat jo muuttaneet pois. Siskonpoikani perhe vuokrasi huoneen, mutta vuokranantajat käskivät heidän lähteä. Me halusimme vain viettää uudenvuoden yhdessä.
— Ymmärrän heidän tilanteensa, Helena. Mutta kuusi ihmistä kaksiossa on liikaa.
— Entä jos emme tulisikaan kaikki? Helena ehdotti varovasti. — Siskoni voisi mennä lasten kanssa hotelliin, ja vain minä tulisin teille. Kävisikö se?
Anna jäi miettimään. Yksi anoppi olisi vielä siedettävissä. Ainakaan koko asunto ei täyttyisi väestä.
— Kuinka moneksi päiväksi?
— No, ehkä kolmeksi tai neljäksi. Kolmaskymmenesensimmäisestä kolmanteen päivään.
— Hyvä on, Anna sanoi lopulta. — Mutta vain te.
— Kiitos, rakas! Helenan ääni kirkastui hetkessä. — Tiesin, että sinulla on hyvä sydän.
Kun puhelu päättyi, Anna laski puhelimen kädestään ja nojautui seinää vasten. Jokin hänen sisällään kuiskasi, että hän oli juuri tehnyt virheen. Silti päätös oli jo sanottu ääneen, eikä sitä saanut enää tekemättömäksi.
Mikael palasi kotiin vasta puolenyön tienoilla. Hän meni keittiöön, avasi jääkaapin ja otti sieltä vesipullon. Anna istui pöydän ääressä kirja edessään.
— Äitisi soitti, hän sanoi nostamatta katsettaan.
— Tiedän, Mikael murahti. — Kiitos, että suostuit.
— Suostuin ottamaan vain äitisi. Kolmeksi päiväksi.
— Niin, Mikael nyökkäsi lyhyesti ja katosi takaisin huoneeseen.
Siihen keskustelu päättyi. Mutta seuraavana päivänä, kun Anna tuli töistä kotiin, Mikael seisoi jo eteisessä häntä odottamassa. Hänen kasvonsa olivat kireät, ja käsivarret oli puuskassa rinnan päällä.
— Äiti sanoi, että kaikki ovat tulossa, hän töksäytti. — Ei pelkästään hän.
Anna riisui takkinsa hitaasti.
— Minä annoin luvan vain sinun äidillesi.
— Ja mitä sitten pitäisi tehdä? Mikael ärähti. — Jätetäänkö siskoni kadulle? Entä lapset?
— Perheesi voi varata hotellihuoneen. Minä ehdotin sitä jo.
Mikael astui askeleen lähemmäs ja jäi seisomaan Annan tielle.
— Nyt riittää. Pakkaa tavarasi. Äitini tulee sukulaisten kanssa tänne uudenvuoden ajaksi, eikä sinua täällä kukaan kaipaa.
Anna ei korottanut ääntään. Hän ei alkanut väitellä eikä puolustella itseään. Hän katsoi miestään tyynesti, melkein kuin vierasta ihmistä.
— Jos he niin kovasti haluavat asua täällä, olkoon niin, hän sanoi tasaisella äänellä. — Mutta sinä lähdet heidän mukaansa.
Mikael räpäytti silmiään.
— Mitä?
Anna kulki hänen ohitseen makuuhuoneeseen. Hän avasi vaatekaapin, otti esiin matkalaukun ja alkoi pakata Mikaelin vaatteita järjestelmällisesti. Paidat, housut, sukat — kaikki hän taitteli huolellisesti ja asetti laukkuun.
— Mitä sinä oikein teet? Mikael kysyi pysähtyen ovenpieleen.
— Pakkaan sinun tavarasi.
— Onko tämä joku vitsi?
— Ei ole.
Anna sulki matkalaukun vetoketjun, vei laukun eteiseen ja nosti sen oven viereen. Mikael tuijotti sitä hetken ja naurahti sitten hermostuneesti.
— Oletko tosissasi? Parin päivän takia?
— Ei parin päivän takia. Vaan siksi, että sinä päätät minun puolestani. Minun asunnossani.
— Minun asunnossani! Mikael huusi viimein. — Minä asun täällä!
Anna otti naulakosta Mikaelin takin ja ojensi sen hänelle.
— Voitte viettää juhlat yhdessä. Tehän olette nyt samalla puolella.
Mikael ei ottanut takkia vastaan. Hän perääntyi askeleen ja suoristi selkänsä.
— Sinulla ei ole oikeutta heittää minua ulos!
— Kyllä on. Asunto on minun. Se on minun nimissäni.
— Me olemme aviomies ja vaimo!
— Olimme, Anna korjasi rauhallisesti.
Mikael jähmettyi. Sitten sanat alkoivat ryöpytä hänestä kovempina ja nopeampina. Hän puhui perinteistä, perheen kunnioittamisesta, vanhempien ihmisten arvostamisesta ja siitä, kuinka hänen äitinsä oli tehnyt töitä koko elämänsä ja ansaitsi lepoa. Puhetta tulvi taukoamatta, mutta Anna kuunteli hiljaa. Hänen katseessaan ei ollut vihaa eikä epäröintiä. Siinä oli vain hiljainen, horjumaton päätös.
— Voit mennä heidän luokseen vaikka heti, Anna keskeytti lopulta. — Jätä vain avain.
Hän ojensi kätensä, kämmen ylöspäin. Mikael katsoi ensin hänen kättään ja sitten hänen kasvojaan. Hän etsi merkkiä siitä, että Anna bluffasi, vitsaili tai perääntyisi hetken päästä. Mitään sellaista ei näkynyt.
— Sinä tulet vielä katumaan tätä, hän sihisi.
— Ehkä. Avain.
Mikael repäisi avainnipun naulasta ja paiskasi sen lattialle. Avaimet kilahtivat laatoitusta vasten ja pomppivat hajalleen eteisen poikki. Sitten hän tempaisi matkalaukun käteensä, riuhtaisi oven auki ja syöksyi ulos. Oven pamaus jäi kaikumaan rappukäytävään.
Anna keräsi avaimet lattialta ja laski ne lipaston päälle. Sitten hän meni keittiöön.