En halua, että kodistani tehdään mikään majatalo.
Mikaelin otsa meni ryppyyn.
— Minun asuntoni, minun asuntoni, hän matki ivallisesti. — Asunko minä täällä vai en?
— Asut, Anna vastasi. — Mutta siitä, kuka tänne tulee ja millä ehdoilla, päätän minä.
— Kyse on minun äidistäni, Mikael sanoi, ja hänen äänensä koveni.
— Äitisi käy täällä muutenkin usein, Anna totesi rauhallisesti. — Siitä ei ole kyse. Mutta sitä en hyväksy, että joulun ja uudenvuoden pyhiksi tänne majoitetaan kuusi ihmistä.
Mikael nojautui tuolissaan taaksepäin ja ristisi käsivartensa rinnalleen.
— Hyvä on. Puhutaan tästä myöhemmin.
Siihen keskustelu katkesi. Anna keräsi astiat pöydästä ja vei ne keittiöön, Mikael puolestaan katosi olohuoneeseen ja napsautti television päälle. Loppupäivä kului raskaassa hiljaisuudessa.
Seuraavana päivänä Anna pääsi töistä tavallista myöhemmin. Palaveri venyi, ja sen jälkeen varastolla tuli vielä sotkua lähetyslistojen kanssa. Ulkona oli jo hämärää, kun hän viimein ehti kotiovelle. Hän avasi lukon, astui sisään ja riisui takkinsa — ja tajusi heti, että jokin oli pielessä.
Mikael seisoi eteisessä. Hänen kasvonsa olivat kireät, ja kädet puristuivat nyrkkiin kylkiä vasten. Anna pysähtyi paikalleen.
— Mitä on tapahtunut?
Mikael otti askeleen häntä kohti.
— Nyt riittää. Pakkaa tavarasi. Äitini tulee sukulaisten kanssa tänne uudeksivuodeksi, eikä sinua tarvita täällä sotkemassa asioita.
Anna sulki oven hitaasti selkänsä takana.
— Mitä sinä juuri sanoit?
— Kuulit kyllä. Äiti soitti. He ovat jo alkaneet pakata ja lähtevät ylihuomenna. He tarvitsevat tilaa, ja sinä olet vain tiellä.
— Minä olen tiellä? Omassa kodissani?
— Minun kodissani! Mikael ärähti. — Minä asun täällä. Minulla on oikeus olla täällä!
Anna pudotti laukkunsa lattialle.
— Sinä asut täällä siksi, että minä annoin siihen luvan. Tämä asunto on minun nimissäni. Sain sen ennen avioliittoa. Se on minun perintöni.
— Sinun perintösi ei kiinnosta minua pätkääkään! Mikael iski nyrkillään seinään. — Äitini haluaa tulla tänne, ja hän myös tulee.
— Ilman minun suostumustani tähän asuntoon ei muuta kukaan.
Mikael astui vielä lähemmäs, aivan Annan eteen.
— Luuletko sinä todella voivasi määrätä, mitä minä teen?
Anna kohotti leukansa.
— En minä sinua määrää. Kerron vain tosiasiat. Asunto kuuluu minulle. Päätös on minun.
Mikael kääntyi kannoillaan, ryntäsi olohuoneeseen ja paiskasi oven kiinni niin, että karmit tärähtivät. Anna jäi eteiseen tuijottamaan suljettua ovea. Hänen sisällään kaikki muuttui kylmäksi. Ei pelosta, vaan siitä ymmärryksestä, ettei kyse ollut enää pelkästä erimielisyydestä.
Ilta kului sanattomana. Mikael ei tullut huoneesta ulos, ja Anna jäi keittiöön. Hän keitti teetä, istahti ikkunan viereen ja katseli pihalle. Pihavalot valaisivat tyhjiä penkkejä, ja tuuli kuljetti kuivia lehtiä pitkin asfalttia.
Puolen yön aikaan puhelin alkoi soida. Näytöllä luki Helena. Anna katsoi nimeä pitkään ennen kuin vastasi.
— Anna? kuului luurin toisesta päästä. Ääni oli kuiva ja etäinen. — Mikael kertoi, että sinä vastustat meidän tuloamme.
— Helena, en minä vastusta vierailua, Anna sanoi varovasti. — Mutta tämä asunto on liian pieni kuudelle ylimääräiselle ihmiselle.
— Kyllä me mahdumme, eikö niin? Mikael voi nukkua huoneessa, minä ja Laura sohvalla, lapset lattialla. Ei siinä ole mitään ongelmaa.
— Minulle se olisi hankalaa.
— Hankalaa, Helena toisti painokkaasti. — Mikael tekee töitä itsensä uuvuksiin, elättää sinua, ja sinä et viitsi edes ottaa hänen äitiään vastaan.
— Mikael käy töissä itseään varten, Anna sanoi vastaan. — Ja hän elättää itsensä. Minäkin käyn töissä.
— Sinä vain pyörit siellä pikku firmassasi almupalkalla! Mikael sentään tekee kaikkensa, jotta sinulla olisi hyvä olla.
Anna sulki silmänsä. Väittelyssä ei ollut mitään järkeä.
— Helena, asunto on minun. Se on minun nimissäni, ja minä päätän siitä.
— Sinä päätät, Helena matki halveksivasti. — Totuus on se, että olet ahne. Sait asunnon vanhemmiltasi, etkä silti halua päästää edes miehesi perhettä sisään.
— Haluan vain viettää uudenvuoden rauhassa. Ilman heitä.
— Ilman heitä! Helena kivahti. — Miehesi oma veri ja suku on sinulle vain “heitä”?
Anna katkaisi puhelun. Keskustelu ei johtanut mihinkään. Helena ei yrittänyt ymmärtää, hän vain vaati.
Aamulla Mikael lähti sanomatta sanaakaan. Anna jäi kotiin. Hänellä oli keskellä viikkoa vapaapäivä, ja hän päätti käyttää sen asunnon järjestämiseen. Hän pyyhki pölyt, pesi lattiat ja kävi kaapit läpi hylly kerrallaan. Tekeminen auttoi pitämään ajatukset poissa edellisen illan riidasta.
Puolenpäivän aikaan puhelin soi uudelleen. Tällä kertaa soittaja oli Maria, Annan ystävä jo kouluvuosilta.
— Hei, miten sinä voit? Maria kysyi. — Me ei olla nähty aikoihin.
— Hyvin, Anna valehteli. — Kaikki on kunnossa.
— Ei ole. Kuulen sen äänestäsi. Mitä on tapahtunut?
Anna huokaisi ja kertoi kaiken. Riidan Helenan kanssa, uudenvuoden suunnitelmat, Mikaelin uhkaukset ja sen, miten ilmapiiri kotona oli muuttunut kylmäksi. Maria kuunteli hiljaa ja keskeytti vain silloin tällöin lyhyellä kysymyksellä tai myötätuntoisella äännähdyksellä.
— Entä nyt? hän kysyi, kun Anna oli saanut kerrottua loppuun.
— En tiedä. Mikael ei puhu minulle.
— Aiotko antaa periksi?
— En, Anna vastasi epäröimättä. — Tämä on minun kotini. Jos annan nyt periksi, seuraavalla kerralla kaikki on vielä pahemmin.
— Juuri niin, Maria sanoi hyväksyvästi.