Loppu tuli. Pakkaa tavarasi, sillä äitini muuttaa sukulaisten kanssa tänne ennen uuttavuotta, eikä yksikään heistä halua nähdä sinua täällä.
Asunto oli jäänyt Annalle hänen vanhemmiltaan. Se oli kaksio vanhan tiilitalon neljännessä kerroksessa. Ikkunat avautuivat sisäpihalle, jossa kasvoi korkeita haapoja ja jonka reunoilla seisoi kuluneita penkkejä. Vanhemmat olivat jättäneet kaiken huolelliseen kuntoon, ja puolen vuoden kuluttua Anna sai asunnon virallisesti perinnökseen.
Hän siirsi paperit omiin nimiinsä, haki omistusta koskevat asiakirjat ja alkoi vähitellen totutella ajatukseen, että tämä paikka oli nyt hänen kotinsa.
Mikaelin kanssa hän meni naimisiin noin vuotta myöhemmin. Häät pidettiin pieninä, ilman turhaa väenpaljoutta. Mikael muutti Annan luo, myi oman yksiönsä kaupungin laidalta ja talletti saamansa rahat pankkiin.
Heidän arkensa kulki hiljaisesti. Suuria ilonaiheita ei juuri ollut, mutta eivät riidatkaan kuuluneet taloon. Mikael työskenteli rakennusalan yrityksessä ja jäi usein toimistolle iltamyöhään. Anna hoiti pienen firman kirjanpitoa, pääsi kotiin aikaisemmin ja laittoi päivällisen valmiiksi.
Ensimmäiset kuukaudet avioparina sujuivat levollisesti. Mikael ei puuttunut kodin järjestykseen eikä yrittänyt muuttaa mitään oman mielensä mukaiseksi. Anna piti asunnon sellaisena kuin oli siihen tottunut: vanhempien valokuvat jäivät seinille, ja vanha astiakaappi sai seisoa paikoillaan astioineen. Mikael ei vastustellut.
Ajan mittaan anoppi alkoi kuitenkin ilmaantua heidän ovelleen yhä useammin. Helena tuli vähintään kerran viikossa, joskus tiheämminkin. Hän kantoi mukanaan ruokakasseja, astui sisään kuin olisi kuulunut sinne eikä aina vaivautunut edes soittamaan ovikelloa. Sitten hän kiersi katseellaan huoneet läpi tarkasti ja arvioiden. Anna koetti pysyä kohteliaana, tarjosi teetä ja kuunteli hänen neuvojaan.
— Jonkun pitäisi vihdoin ajatella myös poikaasi, Helena huomautti silmäillessään olohuonetta. — Mikael väsyy tällaisessa kylmässä kodissa. Tänne tarvittaisiin verhot ja jotain iloisempaa tapettia.
Anna ei vastannut. Asunto oli hänen, hänen vanhempiensa jäljiltä. Hänellä ei ollut aikomustakaan vaihtaa tapetteja, ripustaa uusia verhoja tai ryhtyä muokkaamaan kotiaan toisen maun mukaan. Riitelemään hän ei silti tahtonut. Oli helpompaa nyökätä ja vaieta.
— Kaiken hän on saanut vanhemmiltaan valmiina, mutta ei silti osaa tehdä kodista oikeaa kotia, Helena jatkoi kaivaessaan kassista hillopurkkia. — Mikael tekee töitä aamusta iltaan, ja kotona häntä odottaa viileys ja tyhjyys.
Pöydän alla Annan kädet puristuivat nyrkkiin. Ääni pysyi silti rauhallisena, kun hän vastasi:
— Mikael ei ole valittanut minulle.
— Mikael ei koskaan valita, sellainen hän on luonteeltaan, anoppi huokaisi. — Mutta äiti näkee, milloin hänen lapsellaan ei ole hyvä olla.
Lapsi. Mikael oli kolmekymmentäkaksivuotias mies, mutta Helenalle hän oli yhä pieni poika. Anna opetteli päästämään sellaiset sanat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän kuunteli, nyökkäsi ja jatkoi sitten omia askareitaan.
Mikael ei huomannut lainkaan, miten hänen äitinsä läsnäolo alkoi vähitellen myrkyttää ilmapiiriä. Päinvastoin, hänestä oli miellyttävää, kun Helena kävi. Siinä oli huolenpitoa, ruokaa ja huomiota — kaikkea sitä, mitä hän ei ollut lapsuudessaan saanut tarpeeksi. Isä oli lähtenyt varhain, äiti oli kasvattanut pojan yksin, tehnyt kahta työtä ja jättänyt hänet usein naapureiden hoiviin.
Nyt Helena näytti yrittävän korvata kaiken menetetyn ajan. Hän soitti pojalleen joka ilta, kyseli kuulumisia ja jakoi ohjeita. Välillä Anna kuuli keskusteluista vain katkonaisia lauseita:
— Äiti, kaikki on hyvin, älä huolehdi.
— Mikael, tiedät kyllä, että ajattelen vain sinua.
— Niin, äiti, ymmärrän.
Anna ei sekaantunut asiaan. Jokaisella oli oma suhteensa vanhempiinsa. Tärkeintä oli vain, etteivät nuo suhteet alkaisi häiritä perheen yhteistä elämää.
Syksy otti vallan kokonaan. Ilmat kylmenivät, ja sade rummutti ikkunoita yhä useammin. Anna nosti kaapeista lämpimät vaatteet esiin, vaihtoi kesäiset päiväpeitot talvisempiin ja asetteli kynttilöitä ikkunalaudalle. Pieniä asioita, joilla kodista tuli pehmeämpi ja lämpimämpi.
Joulukuu lähestyi. Anna alkoi miettiä uudenvuodenaattoa. Hän olisi halunnut järjestää pienen juhlan, kutsua muutaman ystävän, koristella asunnon ja viettää illan rauhassa läheisten ihmisten kanssa. Ei mitään suurta meteliä, vain lämmin ja kodikas ilta.
Mikael muuttui samoihin aikoihin entistä mietteliäämmäksi. Kotiin tullessaan hän oli vaiti ja tuijotti puhelintaan. Anna kysyi, oliko kaikki kunnossa, mutta mies huitaisi asian pois.
— Kaikki on okei. Olen vain väsynyt.
Eräänä iltana päivällisen aikana Mikael viimein avasi suunsa:
— Äiti ja muut haluaisivat viettää uudenvuoden kaupungissa. Heillä ei ole paikkaa, missä olla, ja mehän olemme täällä vain kahdestaan. Kyllä he meille mahtuvat.
Anna kohotti katseensa lautasesta. Haarukka pysähtyi ilmaan.
— Kaikki? Montako ihmistä se tarkoittaa?
Mikael kohautti olkiaan, mutta ei nostanut katsettaan annoksestaan.
— No, äiti, Laura-täti, serkkuni, Antti ja Sari. Ehkä kuusi henkeä, ei sen enempää.
— Kuusi ihmistä? Kaksiossa?
— Ei pitkäksi aikaa. Vain joulukuun viimeisestä päivästä tammikuun toiseen. Mikä siinä nyt on niin ihmeellistä?
Anna laski haarukan pöydälle.
— Mikael, tämä on minun asuntoni.