— Luuletko tosiaan, etten pärjäisi ilman sinua? Kuvitteletko olevasi korvaamaton?
Anna kohotti katseensa suoraan miehensä silmiin.
— Kokeile. Ja jos olet sattunut unohtamaan, tämä asunto on minun nimissäni.
Seuraavat päivät kuluivat kuin hiljaisessa sodassa. Mikael ei puhunut Annalle sanaakaan, vaan osoitti mieltään nukkumalla olohuoneen sohvalla. Hänen sukulaisensa soittelivat useita kertoja päivässä, mutta Anna antoi puhelimen soida.
Perjantai-iltana Anna tuli töistä kotiin ja pysähtyi eteiseen. Keittiöstä kuului ääniä. Siellä istuivat Helena ja Sofia, ja Mikael seisoi ikkunan vieressä kädet puuskassa.
— Kas vain, tämähän on mielenkiintoinen kokous, Anna totesi rauhallisesti. — Onko teillä useinkin tapana pitää palavereja minun kodissani ilman kutsua?
— Anna, me tulimme puhumaan, Helena aloitti varovasti.
— Minä kuuntelen.
— Sinä hajotat tämän perheen! Sofia räjähti. — Jonkin rahan takia!
Anna päästi lyhyen, epäuskoisen naurahduksen.
— Jonkin? Sofia, kahden vuoden aikana sinä olet vienyt meidän taloudestamme lähes 500 euroa. Ne ovat minun “jotain rahojani”.
— Kyllä minä maksan takaisin!
— Milloin? Anna päivämäärä.
Sofia vaikeni hetkeksi ja punastui.
— No… sitten kun pystyn.
— Eli et koskaan. Sofia, sinä olet kolmekymmentäkaksivuotias. Mene töihin.
— Minulla on lapsia!
— Niin on monella muullakin. Tuhannet naiset kasvattavat lapsia ja käyvät silti töissä. Sinä taas olet roikkunut veljesi niskassa. Tai oikeastaan minun niskassani.
Helena nousi tuolilta niin äkkiä, että se raapi lattiaa.
— Miten sinä kehtaat puhua noin! Me olemme Mikaelin perhe!
— Ja minä olen Mikaelin vaimo! Anna kivahti ja nousi myös seisomaan. — Enkä aio enää elättää terveitä, aikuisia ihmisiä.
— Mikael, sano nyt jotain! Helena kääntyi poikansa puoleen.
Mikael pysyi pitkään vaiti ja tuijotti pimeää ikkunaa. Lopulta hän huokasi raskaasti.
— Äiti, Sofia, menkää kotiin. Minun täytyy puhua Annan kanssa kahden kesken.
Kun ovi oli sulkeutunut sukulaisten perässä, Mikael istuutui vaimoaan vastapäätä. Hän näytti väsyneemmältä kuin vihaiselta.
— Anna, ehkä sinä olet oikeassa. Mutta he ovat minun perheeni. En minä voi hylätä heitä.
— En minä pyydä sinua hylkäämään ketään. Pyydän vain, ettet käytä minun rahojani heidän mukavuuksiinsa ja mielitekoihinsa.
— Mutta minulla ei ole omia rahoja!
— Aivan. Siinä se ongelma onkin. Mikael, hanki kunnollinen työ, pidä siitä kiinni ja tienaa itse. Sen jälkeen voit auttaa heitä niin paljon kuin haluat.
Mikael laski katseensa pöytään.
— Sinä pakotat minut valitsemaan. Joko sinä tai minun perheeni.
— En. Minä annan sinulle vaihtoehdon. Joko sinusta tulee aikuinen mies ja vastuutaan kantava perheenjäsen, tai sitten me jatkamme eri suuntiin.
Sinä yönä Anna istui pitkään ikkunan ääressä ja katseli hiljalleen vaipuvaa kaupunkia. Hänen sisällään oli omituinen tyhjyys. Ei kipua, ei loukkaantumista, ei edes vihaa. Vain tyhjä tila. Aivan kuin jokin tärkeä olisi päättynyt eikä sen paikalle ollut vielä tullut mitään.
Aamulla Mikael pakkasi tavaransa. Hän liikkui hitaasti, ikään kuin odottaen, että Anna pysäyttäisi hänet.
— Olen jonkin aikaa äidin luona, hän sanoi lopulta. — Mietin asioita.
Anna nyökkäsi. Hänellä ei ollut enää voimia riidellä, pyytää, selittää tai suostutella.
Kun Mikael sulki oven perässään, Anna tunsi helpotuksen leviävän rintaansa. Ensimmäistä kertaa kuukausiin hänen oli kevyempi hengittää. Kuin raskas kivi olisi viimein pudonnut hänen harteiltaan.
Illalla Anna istui keittiössä teekuppi edessään. Asunnossa oli hiljaista. Kukaan ei soittanut, kukaan ei pyytänyt rahaa, kukaan ei järjestänyt kohtausta. Oli vain hiljaisuus ja rauha.
Anna tiesi, että edessä olisi vielä vaikeita keskusteluja. Ehkä myös avioero. Mutta juuri sillä hetkellä hän tunsi olevansa vapaa. Vapaa toisten veloista, vaatimuksista, ongelmista ja syyllistämisestä.
Ja yhdestä asiasta hän oli täysin varma: päättipä Mikael mitä tahansa, kukaan ei enää tekisi Annasta lompakkoa muiden tarpeisiin. Nyt riitti. Oli aika alkaa elää itseään varten.