Hiljaisuus oli painunut asuntoon kuin märkä villapeitto. Mikael istui nojatuolissa ja tuijotti televisiota näkemättä oikeastaan mitään. Anna keräsi astioita pöydästä ja vältteli katsomasta miestään.
Lopulta Mikael rikkoi äänettömyyden.
— Miksi sinun piti tehdä tuo äitini kuullen?
Anna laski lautasen tiskipöydälle ja vastasi katsomatta häneen:
— Miksi sinun äitisi ylipäätään sekaantuu meidän elämäämme?
— Anna, minä ymmärrän, että olet väsynyt. Mutta noin ei voi toimia…
— Mikä ei voi? Totuuden sanominenko? Mikael, minä en jaksa tätä enää! Joka kuukausi sama juttu. Milloin äitisi tarvitsee jotakin, milloin siskosi pyytää apua…
Mikael nousi nojatuolista ja tuli hänen luokseen.
— Anna, tämä on vain väliaikaista. Minä kyllä löydän kunnon työn.
Anna kääntyi vihdoin häneen päin.
— Milloin? Milloin sinä löydät sen kuuluisan kunnon työn? Ja kuinka kauan pysyt siellä? Kuukauden? Kaksi?
Mikaelin katseessa välähti loukkaantuminen.
— Etkö sinä usko minuun ollenkaan?
Anna vajosi väsyneenä tuolille.
— Olen kyllästynyt uskomaan, Mikael. Olen kyllästynyt odottamaan ihmettä. Olen kyllästynyt siihen, että kannan kaiken yksin.
Sinä yönä uni ei tullut Annan luo. Hän makasi pimeässä, katse katossa, ja kävi mielessään läpi omaa elämäänsä. Kolmekymmentäkaksi vuotta. Niistä seitsemän naimisissa. Mitä edessä olisi? Toiset seitsemän vuotta raatamista kahden ihmisen puolesta? Tai kolmen, jos mukaan laskettiin Mikaelin sukulaisten loputtomat ”lainat”?
Aamulla Anna nousi sängystä päättäväisenä. Päätös oli kypsynyt yön aikana kirkkaaksi ja kovaksi. Aamiaispöydässä hän sanoi miehelleen:
— Mikael, meidän täytyy puhua vakavasti.
Mikael vilkaisi häntä epäluuloisesti.
— Mistä nyt?
— Rahasta. Sinun perheestäsi. Meistä.
Anna otti esiin paperin, johon oli edellisenä iltana koonnut kaikki miehensä sukulaisten ”velat”.
— Katso tätä. Kahden viime vuoden aikana äitisi on ”lainannut” meiltä kolmesataa euroa. Sofia neljäsataa viisikymmentä. Yhteensä seitsemänsataaviisikymmentä euroa. Seitsemänsataaviisikymmentä, Mikael! Se on meille valtava summa.
Mikael kumartui paperin ylle. Mitä pidemmälle hän listaa luki, sitä synkemmäksi hänen kasvonsa kävivät.
— Mistä sinä nämä luvut olet repinyt?
— En mistään repinyt. Minä pidän kirjaa. Jokainen euro on merkitty ylös. Tiedätkö, paljonko he ovat maksaneet takaisin? Eivät mitään.
— Anna, sukulaisillakin voi olla vaikeita tilanteita…
— Kaikilla on vaikeuksia! Mutta miksi minun pitää maksaa heidän ongelmistaan? Miksi minun vanhempani miettivät kahdesti ennen kuin edes soittavat, jos tarvitsevat apua, mutta sinun puoleltasi rahaa vaaditaan niin kuin se kuuluisi heille automaattisesti?
Mikael ei vastannut. Anna jatkoi, nyt rauhallisemmin mutta sitäkin tiukemmin:
— Olen tehnyt päätökseni. Tästä eteenpäin sinun sukulaisillesi ei lähde enää euroakaan. Jos otat vielä kerran rahaa meidän yhteisistä rahoistamme ilman minun suostumustani, minä haen avioeroa.
Mikael kalpeni.
— Sinä… sinä vitsailet.
— En ole koskaan ollut näin tosissani. Mikael, minä rakastan sinua. Mutta minä en suostu enää olemaan sinun perheesi lypsylehmä.
Mikael ponkaisi ylös pöydästä.
— Onko tuo uhkavaatimus?
— Kutsu sitä miksi haluat. Minä en vain aio enää sietää tätä.
Mies ryntäsi ulos keittiöstä ja paiskasi ulko-oven perässään kiinni. Anna jäi istumaan paikoilleen. Hän katsoi ikkunasta ulos juuri, kun sade alkoi piiskata lasia.
Tunnin kuluttua puhelin soi. Soittaja oli Sofia. Anna ei vastannut. Hetken päästä ruudulle ilmestyi Helenan nimi. Siihenkään hän ei koskenut.
Illalla Mikael palasi kotiin. Hän oli vihainen ja humalassa.
— No, saitko nyt mitä halusit? hän sylkäisi jo ovelta. — Äitini on sairaalassa ja siskoni on aivan hysteerinen!
— Se on heidän ongelmansa, Anna vastasi tyynesti.
— Sinä… sinä olet pelkkä itsekäs ihminen!
— Ehkä olen. Mutta olen itsekäs ihminen, joka määrää omista rahoistaan.
Mikael otti askeleen vaimoaan kohti.