— Mikael, kuinka pitkään minun oikein pitäisi tätä vielä sietää?
— Anna, rauhoitu nyt. Hän on kuitenkin perhettä.
— Perhettäkö? — Annan ääni särähti. — Entä minä sitten olen? Teen kahta työtä, säästän jokaisen mahdollisen euron, ja sinun sisaresi saa olla menemättä kunnon töihin ja elää meidän rahoillamme?
— Sofia käy töissä! — Mikael yritti puolustaa sisartaan.
— Missä muka? Millaisessa työssä? Osa-aikaisena myyjänä? Mikael, Sofialla on terveet kädet ja jalat. Hän voi aivan hyvin hankkia itse elantonsa.
Mikaelin kasvot synkkenivät.
— Sinä et ymmärrä. Sofialla on lapsia…
— Puolella Suomesta on lapsia! Ei se tarkoita, että kaikkien pitäisi elää muiden lompakolla.
Samassa Anna muisti edellisen kuukauden. Silloinkin Mikael oli ”lainannut” sisarelleen sataviisikymmentä euroa. Sitä ennen hän oli antanut äidilleen sata. Anna alkoi laskea mielessään, ja summa kasvoi rumaksi: viimeisen vuoden aikana Mikaelin suku oli ”lainannut” heiltä yli kaksituhatta euroa. Takaisin ei ollut tullut euroakaan.
Seuraavana päivänä Helena saapui, aivan kuten Mikael oli luvannut. Anoppi näytti hämmentävän pirteältä naiseksi, jolla oli muka ollut ”verenpaineen kanssa ongelmia”. Posket hehkuivat, päällä oli uusi mekko ja hiukset oli laitettu kuin kampaamosta tullessa.
— Anna, sinähän olet laihtunut hirveästi! — Helena huomautti heti ensimmäiseksi. — Et sinä säästä itseäsi ollenkaan.
Anna ei vastannut mitään. Hän kattoi pöytää ja keskittyi siihen, ettei sanoisi heti liikaa. Helena asettui mukavasti tuolille ja aloitti tutun valitusvirren.
— Voi että elämä on nykyään kallista. Kaikki hinnat nousevat, mutta eläke ei riitä mihinkään. Olen tässä miettinyt, pitäisikö minun etsiä jotain pientä työtä…
Mikael reagoi välittömästi.
— Äiti, älä nyt viitsi. Sinun iässäsi töihin? Kyllä me autamme.
Anna laski teekannun pöydälle niin kovaa, että kansi helähti. Sekä Mikael että Helena kääntyivät katsomaan häntä yllättyneinä.
— Millä me autamme, Mikael? — Anna kysyi jäätävällä äänellä. — Meillä riittää rahat hädin tuskin omaan elämiseen.
— Anna! — Mikael puuskahti loukkaantuneena.
— Mitä ”Anna”? Helena, anteeksi nyt vain, mutta mekin sinnittelemme kuukaudesta toiseen. Minä teen kahta työtä, jotta saisimme edes vähän säästöön.
Helena puristi huulensa ohueksi viivaksi.
— Meidän aikanamme naiset sentään kunnioittivat miehiään ja perhe tuli ensimmäisenä.
— Teidän aikananne miehet myös elättivät perheensä, — Anna tokaisi takaisin. — Eivätkä istuneet vaimojensa niskassa.
Mikaelin kasvot punehtuivat.
— Anna, mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?
— Sanon vain ääneen sen, minkä kaikki tietävät! Mikael, sinä olet vaihtanut työpaikkaa kolme kertaa vuoden sisällä. Ja joka kerta omasta tahdostasi.
— Ei se noin mennyt! — Mikael alkoi puolustautua.
— Ai niin, anteeksi. Viimeisimmästä sinut erotettiin, koska et edes vaivautunut menemään töihin.
Helena läimäytti kätensä yhteen.
— Mikael, mitä hän oikein puhuu sinusta?
— Äiti, Anna liioittelee…
— Liioittelenko? — Anna kääntyi kaapille ja otti esiin kansion, johon hän oli kerännyt laskuja. — Tässä ovat kuitit viimeiseltä puolelta vuodelta. Kaikki on maksettu minun kortiltani. Ja tässä on yhteisen tilimme tiliote. Vuoden aikana Mikael on laittanut sinne neljäsataa euroa. Neljäsataa! Kokonaisen vuoden aikana!
Helena tuijotti papereita sanattomana. Hetken kuluttua hän nosti katseensa miniäänsä.
— Mutta Mikaelhan auttaa kotona…
Anna nauroi terävästi, eikä naurussa ollut iloa.
— Auttaa? Helena, milloin poikanne on viimeksi tehnyt meille päivällistä? Milloin hän on pessyt pyykkiä? Milloin hän on siivonnut?
Illalla, kun Helena oli lähtenyt, kotiin jäi raskas ja tukahduttava hiljaisuus.