— Pilkkaatko sinä minua ihan tosissasi?! Minä raadan kahdessa työssä, ja silti minun pitäisi vielä elättää sinun laiskurisi! — huudahdin raivosta täristen.
Anna vajosi uupuneena sohvalle ja painoi sormenpäitään ohimoilleen. Takana oli pitkä päivä: ensin kahdeksan tuntia toimistolla ja sen jälkeen vielä neljä tuntia kirjanpitotöitä tutun yrittäjän firmassa. Samaa oli jatkunut jo kolmatta vuotta. Asunnossa oli hiljaista. Vain keittiön jääkaappi hurisi tasaisesti, melkein ärsyttävän yksitoikkoisesti.
Eteisen ovi läimähti kiinni. Mikael oli tullut kotiin. Anna ei edes kohottanut päätään, vaan jatkoi ohimoidensa hieromista. Mies meni suoraan keittiöön, ja pian astiat alkoivat kolista.
— Anna, syötkö jotain? — Mikael huusi keittiön puolelta.
— Ei tee mieli, — Anna vastasi avaamatta silmiään.
He olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta, jotka olivat alkaneet toiveista, lupauksista ja yhteisistä suunnitelmista, mutta muuttuneet vähitellen loputtomien riitojen, vaikenemisen ja nieltyjen pettymysten ketjuksi. Anna muisti yhä heidän häänsä. Kuinka onnellisia he silloin olivat olleet. Mikael oli luvannut olla hänen tukensa ja turvansa. Missä nuo lupaukset olivat nyt?
Asunnon Anna oli perinyt isoäidiltään jo ennen avioliittoa. Kaksio sijaitsi hyvällä alueella, ja ikkunoista avautui näkymä puistoon. Hän piti kodistaan kiinni kuin viimeisestä turvapaikastaan, ainoasta asiasta elämässään, joka tuntui oikeasti varmalta.
Vakuutusyhtiössä palkka tuli säännöllisesti, mutta suuria summia sieltä ei maksettu. Siksi iltatyöt olivat välttämättömyys, eivät mikään oma valinta.
Hetken kuluttua Mikael ilmestyi olohuoneeseen lautanen kädessään. Lautasella oli makaroneja.
— Taasko olit töissä myöhään? — hän kysyi ja istahti nojatuoliin Annaa vastapäätä.
— Mitä muutakaan minä tekisin? Tiedät hyvin, että yritämme säästää remonttiin. Ja olisi joskus mukava päästä oikealle lomallekin, eikä aina vain sinne äitisi mökille.
Mikaelin kasvoilla käväisi nykäys heti, kun hänen äitinsä mainittiin. Helena oli oma lukunsa. Anoppi poikkesi heidän luonaan tämän tästä, valitti terveyttään ja rahattomuuttaan, ja jokainen vierailu päättyi aina samalla tavalla: Mikael kaivoi lompakkonsa esiin.
— Niin muuten, äiti tulee huomenna, — Mikael sanoi muka ohimennen.
Anna avasi silmänsä äkisti.
— Taas? Hänhän kävi täällä kaksi viikkoa sitten!
— Minkä minä sille voin? Hänellä on verenpaineen kanssa ongelmia, ja hän haluaa lääkäriin.
— Kyllä lääkäri löytyy hänen omastakin kaupungistaan, — Anna mutisi.
Mikael laski lautasen pöydälle ärtyneesti.
— Anna, hän on minun äitini. Onko pieni ymmärrys todella liikaa vaadittu?
Ymmärrys. Anna hymähti katkerasti. Seitsemän vuoden aikana Mikael oli vaihtanut työpaikkaa viidesti. Milloin esimies oli täysi idiootti, milloin työporukka mahdoton, milloin palkka liian pieni. Nyt hän työskenteli automyyjänä autoliikkeessä, mutta sielläkin valitus oli jo alkanut.
Silloin Mikaelin puhelin soi. Hän vilkaisi näyttöä ja nousi saman tien eteiseen puhumaan. Anna kuunteli hiljaa. Soittaja oli Sofia, miehen sisar. Siinäkin oli tarina erikseen. Kolmekymmentäkaksi vuotta, kaksi lasta kahden eri miehen kanssa, jatkuvia velkoja ja lainoja. Ratkaisu oli aina sama: soitetaan isoveljelle.
Kun Mikael palasi olohuoneeseen, hänen ilmeensä oli syyllinen. Anna ymmärsi heti.
— Paljonko? — hän kysyi väsyneellä äänellä.
— Anna, älä nyt heti ota tuollaista asennetta… Sofialla on oikeasti vaikeaa. Lapset pitäisi saada kouluun, ja hänen exänsä on taas myöhässä elatusmaksujen kanssa.
— Paljonko, Mikael?
— Kaksisataa euroa. Mutta Sofia lupasi maksaa takaisin kuukauden päästä!
Anna ponkaisi sohvalta pystyyn. Hänen kätensä vapisivat kiukusta.
— Kuukauden päästä? Niinkö kuin viimeksi? Ja sitä edellisellä kerralla?