Se oli ensimmäinen kerta heidän avioliittonsa aikana, kun Anna tunsi todella selvästi, ettei Mikael seisonut hänen rinnallaan. Jos miehen pitäisi valita hänen ja oman sukunsa välillä, vaakakuppi kallistuisi aina suvun puolelle.
Seuraavana päivänä Anna soitti anopilleen. Helena oli suorapuheinen nainen, ja useimmiten myös oikeudenmukainen. Jos joku sanoisi asiat niin kuin ne olivat, se olisi juuri hän.
— Helena, hyvää päivää. Miten te voitte?
— Hei, Anna kulta. No, jotenkin tässä sinnitellään. Entä sinä?
— Ihan hyvin. Kuulkaa, haluaisin kysyä yhtä asiaa… Käykö Laura teidän luonanne usein?
Linjalle laskeutui hiljaisuus.
— Miksi sinä sitä kysyt?
— Ei mitään erityistä. Tuli vain mieleen.
— Anna, Helena sanoi, ja hänen äänensä vakavoitui. — Laura asuu minun luonani. On asunut jo kolme viikkoa.
Anna jähmettyi paikoilleen.
— Asuu? Tarkoitatteko… että hän muutti teille?
— Niin tietenkin. Hän kertoi, ettette sinä ja Mikael enää halunneet auttaa häntä ja että hänen oli pakko lähteä vuokra-asunnostaan. Minä sitten otin hänet tänne. Mihin minä hänet olisin laittanut? Oma tyttärenihän hän on.
Anna tunsi, kuinka hänen sisällään kaikki muuttui kylmäksi.
— Helena, me emme ole kieltäytyneet auttamasta. Päinvastoin. Minä hankin hänelle erillisen kortin, jotta hän pystyisi maksamaan kaiken välttämättömän.
Puhelimen toisessa päässä vallitsi hetken täydellinen hämmennys.
— Sinä… mitä sinä teit? Helena kysyi lopulta järkyttyneenä. — Minkä kortin?
— Ruokaan, vuokraan, liikkumiseen. Mikael pyysi, että auttaisimme häntä, ja minä suostuin.
— Anna… Helenan ääni värähti. — Hän ei ole antanut minulle senttiäkään. Ei ruokaan, ei laskuihin, ei mihinkään. Hän asuu luonani, syö minun pöydässäni, eikä ole edes ehdottanut osallistuvansa kuluihin. Minä luulin, ettei hänellä oikeasti ole rahaa.
Anna sulki silmänsä. Siinä se siis oli. Laura oli muuttanut äitinsä luo, lopettanut vuokran maksamisen, kutistanut omat menonsa lähes olemattomiin ja käyttänyt samaan aikaan Annan kortilta rahaa ravintoloihin, vaatteisiin ja huvituksiin.
— Helena, kiitos että kerroitte. Minä… hoidan tämän.
— Anna, odota. Älä luule, että minä tiesin tästä. En ikinä olisi…
— Tiedän. Älkää huolehtiko. Tämä ei ole teidän syytänne.
Anna lopetti puhelun ja jäi pitkäksi aikaa istumaan liikkumatta, katse naulittuna yhteen pisteeseen. Sitten hän avasi pankkisovelluksen, etsi Lauralle annetun kortin tiedot ja sulki sen. Kolme kosketusta näyttöön. Valmis.
— Miten sinä kehtasit sulkea siskoni kortin?! Mikael karjui seisoessaan keskellä olohuonetta.
Anna ei noussut sohvalta. Hän vain katsoi miestään. Miestä, jonka kanssa hän oli elänyt kymmenen vuotta. Miestä, jonka kanssa hänellä oli lapsi ja jonka kanssa hän oli rakentanut yhteisen kodin. Ja nyt tuo sama mies huusi hänelle tytön takia, joka oli pettänyt heitä molempia.
— En aio antaa kenenkään käyttää meitä hyväkseen, Anna sanoi hiljaa mutta lujasti.
— Mitä? Mikael näytti melkein menevän sekaisin vastauksesta.
— Siskosi valehteli meille. Hän asuu äitisi luona, ei maksa mistään mitään ja käyttää meidän antamamme rahat huvitteluun. Soitin Helenalle. Hän vahvisti kaiken.
Mikael avasi suunsa, sulki sen taas ja näytti yrittävän sanoa jotakin. Ääntä ei kuitenkaan tullut.
— Sinä… soitit äidilleni? Tarkistit asian?
— Tietenkin tarkistin. Koska sinä et uskonut minua. Kun kerroin nähneeni Lauran ravintolassa ja ostoskeskuksessa, sinä puolustit häntä saman tien. Et minua. Häntä.
— Hän on minun siskoni!
— Entä minä sitten olen? Anna nousi viimein seisomaan, ja hänen ääneensä tuli teräksinen sävy. — Minä olen vaimosi. Poikasi äiti. Se ihminen, joka on viimeiset puoli vuotta elättänyt sinua samalla kun sinä olet yrittänyt saada projektiasi jaloilleen. Ja sen sijaan että olisit edes kuunnellut minua, päätit puolustaa tyttöä, joka käytti meitä häikäilemättä hyväkseen.
Mikaelin kasvot kalpenivat.
— Mitä sinä oikein yrität sanoa?
Anna otti askeleen häntä kohti.
— Sitä, että jos sinä jatkat niiden ihmisten suojelemista, jotka käyttävät meitä hyväkseen, seuraukset eivät enää koske vain Lauraa.