Grand Palace ei ollut mikään edullinen kulmaravintola. Siellä lasku alkoi helposti noin kolmestakymmenestä eurosta henkeä kohti, ja paikka kuului niihin, joihin mentiin joko juhlistamaan jotakin erityistä tai hoitamaan tärkeitä työasioita.
Kun Anna kulki salin poikki ja ohitti kauempana, suurten panoraamaikkunoiden vieressä olevan pöydän, hänen korviinsa osui tuttu nauru. Hän kääntyi lähes vaistomaisesti katsomaan. Pöydässä, jonka täyttivät pastalautaset, merenelävät ja avattu valkoviinipullo, istui Laura. Uudessa mekossa. Kolmen ystävättären seurassa. Naiset juttelivat, nauroivat ja näyttivät siltä kuin heillä ei olisi huolen häivää.
Anna pysähtyi kuin seinään. Hetken hän mietti, pitäisikö mennä sanomaan jotakin. Sitten hän päätti, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Hän kääntyi rauhallisesti takaisin ja palasi omaan pöytäänsä.
— Onko kaikki hyvin? kollega kysyi.
— On, Anna vastasi ja nyökkäsi. — Kaikki on kunnossa.
Mutta eihän se ollut.
Kotona hän ei sinä iltana sanonut Mikaelille mitään. Ehkä Laura ja hänen ystävänsä olivat vain tarvinneet pienen hengähdystauon. Ehkä joku muu oli maksanut laskun. Ehkä he viettivät syntymäpäivää tai muuta merkkipäivää. Ei ollut syytä tehdä liian nopeita johtopäätöksiä.
Silti epäilys oli jo ehtinyt juurtua hänen mieleensä.
Seuraavan kerran Anna näki Lauran ostoskeskuksessa. Oli lauantai ja keskipäivä. Anna oli tullut ostamaan vuodevaatteita, kun hän huomasi tutun hahmon vaateliikkeen ovella. Laura puhui puhelimeen, molemmissa käsissään isot ostoskassit, ja hänen olemuksestaan näki, että hän oli varsin tyytyväinen itseensä.
Tällä kertaa Anna ei kävellyt ohi.
— Laura?
Laura säpsähti ja kääntyi ympäri. Hänen kasvoillaan vilahti sekunnin murto-osan ajan säikähdys, mutta hän kokosi itsensä nopeasti ja yritti hymyillä.
— Anna! Hei! Mikä sattuma!
— Hei, Anna sanoi ja nyökkäsi täysiä kasseja kohti. — Olet ollut ostoksilla?
— No… joo, siis… Laura takelteli. — Täällä oli hirveän hyvät alennukset. En vain pystynyt vastustamaan. T-paitoja kolmella eurolla ja farkutkin melkein ilmaiseksi.
— Ymmärrän, Anna sanoi ja pakotti kasvoilleen kohteliaan hymyn. — Hyvä löytö sitten. Entä… oletko jo löytänyt töitä?
— En vielä, Laura vastasi ja laski katseensa. — Mutta minä yritän oikeasti. Olen käynyt jo useammassa haastattelussakin.
— Hienoa. Toivottavasti tärppää pian.
He hyvästelivät toisensa, ja Anna jatkoi matkaansa. Hänen sisällään jokin kuitenkin kiristyi kovaksi solmuksi. Alennusmyynnit, niinpä tietysti. Siinä liikkeessä oli tosiaan usein tarjouksia. Mutta kassit olivat pullollaan, eikä Laura näyttänyt lainkaan ihmiseltä, joka kamppaili jokaisesta eurosta.
Illalla, kun Mikael istui olohuoneessa katsomassa jalkapalloa, Anna tuli hänen viereensä sohvalle.
— Mikael, meidän täytyy puhua.
— Nytkö? Mikael kysyi irrottamatta katsettaan ruudusta.
— Nyt. Kyse on Laurasta.
Vasta silloin Mikael kääntyi katsomaan häntä.
— Mitä on tapahtunut?
— Olen nähnyt hänet kahdesti. Ensin ravintolassa ystäviensä kanssa, ja tänään ostoskeskuksessa, kädet täynnä vaateostoksia.
Mikaelin kulmat painuivat yhteen.
— Ja?
— Mitä tarkoitat, “ja”? Anna yritti pitää äänensä tasaisena. — Me annamme hänelle rahaa ruokaan ja asumiseen, ja samaan aikaan hän käy ravintolassa, jossa pelkkä ateria maksaa kymmeniä euroja, sekä ostaa merkkivaatteita.
— Anna, Mikael huokaisi siihen sävyyn kuin selittäisi itsestäänselvyyttä lapselle, — et sinä tiedä, kuka ravintolassa maksoi. Ehkä ystävät tarjosivat. Ja ostokset… hänhän sanoi, että siellä oli alennusmyynti. Haluatko sinä, että hän kulkee ryysyissä?
— Minä haluan, ettei hän valehtele meille.
— Hän ei valehtele! Mikael korotti ääntään. — Sinä vain suhtaudut häneen alusta asti epäluuloisesti!
— Minäkö? Anna tunsi, kuinka jokin hänen sisällään napsahti poikki. — Minä, joka suostuin auttamaan häntä, olen muka epäluuloinen?
— Sinä ajattelit heti pahinta! Et kysynyt kunnolla, et selvittänyt asiaa, vaan aloit heti syytellä!
Anna nousi sohvalta.
— Tiedätkö mitä, Mikael? Hyvä on. Olkoon sitten niin kuin sinä haluat.
Hän meni makuuhuoneeseen, sulki oven perässään ja istuutui sängyn reunalle.