— Miten sinä kehtasit sulkea sisareni kortin?! — mieheni karjaisi raivosta tärisevällä äänellä.
Anna oli juuri selaamassa raportteja tabletillaan, kun ulko-ovi lennähti auki niin kovalla paukahduksella, että koko asunto tuntui värähtävän. Mikael syöksyi sisään. Yksi ainoa vilkaisu hänen kasvoihinsa riitti kertomaan, ettei kyse ollut mistään vähäpätöisestä. Hän ei edes vaivautunut riisumaan kenkiään, vaan jäi seisomaan eteisen kynnykselle, ja hänen äänensä viilsi kodin hiljaisuuden halki terävänä kuin veitsi.
— Miten sinä saatoit estää sisareni kortin käytön?! — hän huusi ja heilutti puhelintaan kädessään. — Laura soitti minulle äsken itkien! Hän sanoo, ettei pysty ostamaan edes ruokaa!
Anna laski tabletin rauhallisesti sivuun ja kohotti katseensa Mikaeliin. Hänen ilmeensä oli tyyni. Ehkä liiankin tyyni ihmiselle, jota juuri syytettiin sydämettömyydestä.
— Istu alas, hän sanoi tasaisella äänellä. — Puhutaan tästä.
— Mikä ihmeen “istu alas”? — Mikael astui peremmälle olohuoneeseen, mutta ei tehnyt elettäkään istuakseen. — Ymmärrätkö sinä lainkaan, mitä olet tehnyt? Laura jäi ilman rahaa! Täysin tyhjän päälle!
— Ilman rahaako? — Anna kohotti kulmiaan. — Mielenkiintoista. Miksi äitisi sitten kertoi eilen, että Laura on asunut heidän luonaan jo kolme viikkoa eikä ole osallistunut ruokaostoksiin sentilläkään?
Mikael vaikeni hetkeksi. Vain hetkeksi.
— Mitä äitini tähän kuuluu? Mehän sovimme, että autamme Lauraa siihen asti, kunnes hän löytää uuden työn. Sinähän suostuit siihen itse!
Anna nousi sohvalta, käveli ikkunan luo ja jäi katsomaan alkuillan kaupunkia. Alhaalla valot syttyivät yksi toisensa jälkeen, ja harmaa maisema muuttui hitaasti lämpimäksi, melkein kodikkaaksi näkymäksi. Se tuntui olevan kaukana tästä keskustelusta.
Kaikki oli alkanut kaksi kuukautta aiemmin. Mikael oli palannut töistä tavallista synkempänä, kaatanut itselleen teetä ja istunut pitkään keittiössä sanomatta sanaakaan. Anna tiesi, ettei häntä kannattanut hoputtaa. Mikael puhuisi kyllä, kun olisi valmis.
— Laura irtisanottiin, hän sanoi viimein. — Työpaikalta. Hänen mukaansa yritys “tehostaa toimintaansa”, ja puolet osastosta sai lähteä.
Anna laski paistinpannun liedelle.
— Ikävää. Onko hän jo etsimässä uutta paikkaa?
— Totta kai hän etsii. Mutta tiedäthän, miten vaikeaa töitä on nykyään saada… — Mikael hieroi nenänvarttaan väsyneenä. — Anna, minä ajattelin… ehkä me voisimme auttaa häntä vähän. Väliaikaisesti. Kuukauden tai kaksi, ei sen enempää.
Anna pysähtyi paikoilleen, sipuli yhä kädessään.
— Auttaa millä tavalla?
— En tiedä tarkalleen… vuokraan, ruokaan. Että hänen ei tarvitsisi murehtia kaikkein välttämättömimpiä menoja samalla kun hän hakee töitä. Hänhän asuu vuokralla, ja kuluja on paljon.
Anna tiesi jo ennen vastaustaan, että hän suostuisi. Ei siksi, että hän olisi ollut heikko tai helposti taivuteltavissa. Vaan siksi, että Mikael pyysi häneltä harvoin mitään. Ja kieltäytyminen, kun kyse oli hänen sisarensa auttamisesta, olisi tuntunut väärältä. Perhe oli kuitenkin perhe.
— Hyvä on, hän nyökkäsi. — Teen hänelle rinnakkaiskortin tililleni ja asetan siihen käyttörajan. Mutta hänen täytyy ilmoittaa etukäteen, jos hän tarvitsee jotakin ylimääräistä, ettei synny väärinkäsityksiä.
Mikael tuli hänen taakseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
— Kiitos. Ihan oikeasti. Laura arvostaa tätä, sen minä tiedän.
Anna ei vastannut. Hän jatkoi sipulin pilkkomista. Silti jokin epämääräinen, epämiellyttävä aavistus raapaisi hänen sisintään. Hän päätti olla välittämättä siitä.
Ensimmäinen kuukausi sujui moitteettomasti. Anna asetti kortille sellaisen rajan, jolla Laura pystyi maksamaan pienen yksiönsä vuokran kaupungin laidalla, ostamaan ruokaa ja hoitamaan matkakulunsa. Ei ylellisesti, mutta riittävän asiallisesti.
Laura kirjoitti silloin tällöin kiitoksia perheen yhteiseen viestiryhmään: “Kiitos teille valtavasti, pelastitte minut”, “En tiedä, mitä tekisin ilman teitä.” Mikael oli tyytyväinen, ja Annakin pysyi rauhallisena. Kaikki näytti etenevän juuri niin kuin oli sovittu.
Sitten koitti se ilta Grand Palacessa.
Anna tapasi siellä erään kollegansa, ja he kävivät uuden projektin yksityiskohtia läpi viinilasillisen ääressä.