Hänen päässään pyöri yhä uusia, toinen toistaan raskaampia ajatuksia.
— Hän tarvitsee rahaa johonkin…
— Ja koko tämän ajan hän on asunut minun luonani, valittanut rahattomuuttaan ja samalla kerännyt varoja selkäni takana… Minun kustannuksellani hän on elänyt…
— Ja kuka muka on hänen elämänsä tärkein nainen?
Viha puristui Annan kurkkuun niin kovaa, että hän purskahti itkuun. Koko keho tärisi hermostuksesta, eikä hän saanut itseään rauhoittumaan millään. Keskiyöstä aamuneljään hän valvoi, kääntyi kyljeltä toiselle ja kävi mielessään läpi kaikkea kuulemaansa. Kun uni viimein voitti, se oli katkonaista ja levotonta. Hän havahtui kunnolla vasta puolenpäivän tienoilla.
— Siitä ei ole epäilystäkään, että minä eroan hänestä. Mutta ennen sitä minun on saatava selville, mitä tuo lurjus oikein piilottelee minulta. Juhani sanoi maksavansa rahat huomenna. Siispä huomenna minun täytyy selvittää, minne ne menevät, Anna ajatteli ja nousi suihkuun.
Koko päivän hän puuhasi kotona. Hän siivosi, järjesti tavaroita, pesi pyykkiä ja teki kaikkea sellaista, mitä oli muutenkin tarkoitus tehdä, jotta näyttäisi mahdollisimman tavalliselta. Illalla, kun mies palasi vanhempiensa luota, Anna päätti olla paljastamatta mitään. Päätös erosta oli jo hänen sisällään kiveen hakattuna, mutta ulospäin hän käyttäytyi kuin mikään ei olisi muuttunut.
Maanantaiaamuna hän perui kaikki omat menonsa. Kun Juhani lähti töihin, Anna odotti hetken ja seurasi häntä sitten nopeasti mutta varovasti. Edellisenä päivänä hän oli ostanut pienen avaimenperän, jonka avulla pystyi seuraamaan sijaintia, ja sujauttanut sen miehensä laukkuun.
Anna tilasi taksin ja lähti Juhanin perään. Ensin mies poikkesi pankissa. Sen jälkeen hän ajoi erään toimistotalon eteen. Anna jäi autoon istumaan ja tarkkailemaan tilannetta. Hämmästys oli valtava, kun vain viisi minuuttia myöhemmin samaan rakennukseen asteli myös hänen anoppinsa Maria.
— Eli hänen äitinsäkin on mukana tässä. Suojelee poikansa sotkuja. Koko perhe on samaa lajia… No, vielä he näkevät, mitä tästä seuraa. Mutta mitä ihmettä he tuolla tekevät? Anna tuijotti toimistotaloa ymmällään.
Kun Juhani ja Maria hetken kuluttua tulivat ulos rakennuksesta, Anna ei rynnännyt heti perään. Hän odotti muutaman minuutin, nousi vasta sitten autosta ja käveli sisäänkäynnille.
— Painotalo, tanssikoulu… Anna luki aulan opastetaulusta yritysten nimiä.
— Ikkunamyynti, ei varmasti se… hääsuunnittelutoimisto, tuskin… käännöstoimisto, ei sekään… hän mutisi ääneen ja pudotti vaihtoehtoja pois sitä mukaa kuin silmä osui niihin.
— Mallitoimisto, ei käy järkeen. Valokuvaamokaan ei tunnu oikealta…
— Rouva, etsitteko jotakin? vartija kysyi ja astui hänen luokseen.
— Mieheni kävi juuri täällä äitinsä kanssa. Heiltä unohtui eräs asiakirja. Tulin hakemaan sen, Anna sanoi nopeasti ja päästi suustaan ensimmäisen selityksen, jonka hänen vaistonsa tarjosi.
— He olivat rakennuttajayhtiön toimistossa. Tarvitsette asuntomyynnin osaston. Näytättehän henkilöllisyystodistuksen, niin teen teille kulkuluvan, vartija vastasi kohteliaasti.
Annan sukunimi oli sama kuin Juhanilla. Vartija ei epäillyt mitään, vaan päästi hänet sisään ja neuvoi, mihin kerrokseen ja käytävälle hänen piti mennä.
— Hyvää päivää. Mieheni ja hänen äitinsä olivat täällä hetki sitten. Mies pyysi minua hakemaan kopion asiakirjoista. Voisitteko tulostaa ne minulle? Anna esittäytyi astuessaan oikeaan toimistoon.
— Kyllä, totta kai, ystävällinen nuori nainen vastasi.
Hän tulosti paperit, kokosi ne siististi yhteen ja laittoi kansioon.
— Kolmio uudessa asuinkohteessa Helsingissä… kahdeksankymmentä neliötä… varausmaksu maksettu… talo valmistuu puolen vuoden kuluttua… asunto on Marian nimissä… Anna selasi papereita taksia odottaessaan eikä ollut uskoa silmiään.
— Eli tänne he ovat tunteneet rahansa, samaan aikaan kun minä olen auttanut heitä… Juhanille ei muka riitä mihinkään, mutta äidille löytyy kyllä! Anna puristi kansiota vihaisesti.
Auto saapui, ja hän pyysi kuljettajaa ajamaan kaupungin ulkopuolelle, Juhanin veljen luo.
— Olen täysin varma, ettei siellä mitään remonttia ole. He ovat vain halunneet saada ison summan nopeasti kasaan asuntomaksua varten, Anna ajatteli istuessaan taksin takapenkillä ja katsellessaan uuden asuinalueen kiiltäviä esitekuvia.
— Siis neljäkymmentätuhatta euroa on jo maksettu. Voi raukkoja sukulaisia… Minä annan heille rahaa elämiseen, jotta heidän asumisolonsa paranisivat, ja he puolestaan… Hän ei löytänyt enää sanoja.
Kun taksi pysähtyi talon eteen, Mikael ilmestyi portille. Hän näytti aidosti hämmentyneeltä.
— No mutta, Anna! Miten sinä tänne eksyit? hän kysyi ja hymyili vaivaantuneesti.
— Hei. Olin vain kulkemassa tästä läheltä. Puhelimesta loppui akku… Kuljettajalla ei ollut laturia, ja sinun talosi sattui olemaan sopivasti matkan varrella, Anna keksi lennosta. — Voisinko ladata puhelinta hetken?
— Tietenkin, tule sisään, Mikael sanoi ja avasi portin.
Sisälle päästyään Anna katsoi ympärilleen. Talo oli siisti, lämmin ja kodikas. Kaikki näytti remontoidulta ja valmiilta.
— Tämä kyllä todistaa paljon, hän ajatteli ja antoi katseensa kiertää huoneesta toiseen.
— Mikael, anoppini mainitsi jonkin remontin. Sain siitä käsityksen, että täällä olisi jo valmista.