Kun ovi viimein painui kiinni Mikaelin vanhempien takana, asuntoon laskeutui painostava hiljaisuus, samanlainen kuin juuri ennen ukkosta. Mikael kääntyi hitaasti vaimoaan kohti. Hänen katseessaan oli niin paljon hätää ja kysymyksiä, että Anna tunsi kyynelten nousevan kurkkuun. Silti hän pakotti itsensä pysymään koossa.
— Kuuntele… en minä halunnut, että kaikki menee näin, Mikael aloitti varovasti. — Vanhemmillani oli oikeasti hankalaa. Se remontti ja kaikki…
Anna katsoi häntä väsyneesti, melkein epäuskoisena.
— Mikä remontti, Mikael? He eivät edes aloittaneet mitään remonttia. Sinun vanhempasi vain päättivät vallata minun kotini kuin se olisi ollut heidän linnoituksensa. Ja sinä annoit sen tapahtua.
— Älä puhu heistä noin! Mikael parahti, aivan kuin sanat olisivat osuneet häneen fyysisesti. — He eivät tarkoittaneet pahaa. He vain ajattelivat, että meidän kaikkien olisi helpompi asua yhdessä.
— Kenen olisi helpompi? Anna istahti sohvalle, kuin hänen voimansa olisivat yhtäkkiä loppuneet. — Sinun? Heidän? Kävikö kenelläkään mielessä, miltä minusta tuntuu?
Mikael tuli hänen viereensä ja yritti tarttua hänen käteensä, ikään kuin siitä olisi vielä voinut pitää kiinni ja pelastaa kaiken. Mutta Anna oli jo sisällään irrottautunut.
— Anna, tehdään tämä takaisin. Minä puhun heille. Korjaan asian…
— Ei, Mikael, Anna sanoi hiljaa.
Ääni oli lähes kuiskaus, mutta siinä oli sellainen lopullisuus, että Mikaelin kasvot kalpenivat.
— Nyt on liian myöhäistä perua mitään. Minä haen avioeroa.
— Mitä? Mikael ponkaisi pystyyn, silmät suurina, kuin lattia olisi kadonnut hänen jalkojensa alta. — Tällaisen pikkuasian takia?
Anna hymyili surullisesti. Hymyssä ei ollut lämpöä, vain katkera ja kylmä särö.
— Pikkuasian? Sitäkö tämä sinusta on? Se, että annoit vanhempiesi määrätä minun kodissani? Se, ettet kertaakaan seisonut minun rinnallani? Sinä tiesit, että he aikoivat jäädä tänne pysyvästi, etkä sanonut minulle mitään. Se ei ollut erehdys, Mikael. Se oli petos.
Seuraavana aamuna Anna meni käräjäoikeuteen ja jätti avioerohakemuksen. Hänen kätensä eivät vapisseet. Päätös oli ehtinyt kovettua hänen sisällään lujaksi kuin kivi. Kun hän palasi kotiin, hän ei tuntenut kauhua eikä katumusta. Vain tyhjyyttä — ja sen alla outoa keveyttä, aivan kuin hänen harteiltaan olisi riisuttu raskas, märkä peitto.
Mikael kulki sen jälkeen levottomana hänen ja vanhempiensa väliä. Hän ilmestyi oven taakse kukkakimppu kädessään, kuin vanha huono tapa, joka ei ymmärtänyt kadota. Se oli kömpelö yritys näytellä, että jotakin olisi vielä pelastettavissa.
— Minä olen ymmärtänyt kaiken, Anna. Aloitetaan alusta, pyydän…
Mutta Anna pysyi horjumattomana, kylmänä ja selkeänä kuin talvituuli.
— Ei, Mikael. Sinä valitsit oman tiesi. Minä valitsen nyt omani.
Avioeron jälkeen elämä tuntui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hengittävän hänen kanssaan samaan tahtiin. Anna alkoi käydä uimahallissa, muutti hiustyyliään ja pukeutumistaan, ja jopa nosti maljan ystäviensä kanssa ilman sitä vanhaa puristusta rinnassaan. Ennen hän ei ollut uskaltanut rentoutua kunnolla, sillä anopin katse oli tuntunut seuraavan häntä silloinkin, kun Maria ei ollut paikalla.
Asiat, joista hän oli joskus vain haaveillut ja jotka oli aina siirtänyt syrjään, muuttuivat vähitellen todellisiksi. Pieniksi teoiksi, omiksi päätöksiksi, vapaiksi illoiksi.
Eräänä iltana Anna istui nojatuolissaan kirja sylissään ja huomasi yhtäkkiä, ettei muistanut, milloin oli viimeksi tuntenut olevansa näin elossa.
— Vapaus, hän kuiskasi ja katseli ympärilleen lämmintä, rauhallista kotiaan. — Siinä se on. Se merkitsee eniten.
Puhelin värähti pöydällä ja katkaisi ajatuksen. Tietenkin se oli Maria. Taas yksi yritys.
Anna vilkaisi näyttöä, mutta ei vastannut. Hän poisti numeron. Käsi pysyi täysin vakaana. Tämä ei ollut enää hänen tarinansa. Ei hänen syyllisyytensä eikä hänen kipunsa.
Hänen edessään oli uusi elämä. Sellainen, jossa kukaan ei tunkeutuisi hänen rajoilleen, jossa hän saisi itse päättää, kenen kanssa elää ja kehen luottaa. Ja juuri se oli kaikkein tärkeintä.