— Sanoin, että teidän on poistuttava minun kodistani, Anna toisti, tällä kertaa kovemmalla äänellä. Hänen sanansa putosivat keittiöön raskaina ja kylminä kuin kivi. — Heti. Kerätkää tavaranne ja lähtekää.
Seurannut hiljaisuus tuntui melkein painostavalta. Maria kalpeni niin, että hänen kasvonsa näyttivät hetkessä vanhenneen. Juhani räpytteli silmiään hämmentyneenä, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa. Mikael puolestaan jäi tuijottamaan eteensä suu raollaan, kykenemättä tarttumaan siihen, mitä oli juuri tapahtumassa.
— Et sinä voi tehdä tällaista… Maria aloitti epäuskoisena.
— Voinpas, Anna katkaisi hänet ja katsoi suoraan tämän silmiin. — Tämä asunto on minun. Minun omaisuuttani. Enkä salli enää kenenkään määräillä täällä niin kuin tämä paikka kuuluisi hänelle.
Hän kääntyi päättäväisesti ja käveli olohuoneeseen, jossa appivanhemmat olivat nukkuneet. Ilman turhia eleitä hän alkoi kerätä heidän tavaroitaan kasaan. Jokainen sekunti tuntui venyvän loputtomiin, mutta pysähtyminen ei enää ollut vaihtoehto. Jos hän nyt antaisi periksi, kaikki alkaisi alusta.
— Anna, lopeta! Mikael tarttui häntä käsivarresta, hätääntyneenä kuin lapsi, joka ei ymmärrä, miksi tuttu maailma on yhtäkkiä murtumassa. — Et sinä voi kohdella minun vanhempiani näin!
— Kyllä voin, Anna sanoi ja nykäisi kätensä irti. Hän puri hampaansa tiukasti yhteen, ettei sisällä raivoava myrsky pääsisi purkautumaan huutona. — Ja jos sinä olet eri mieltä, voit lähteä heidän mukaansa.
— Mitä sinä oikein sanot? Mikael perääntyi askeleen. — Aiotko heittää minutkin ulos?
— En, Anna vastasi ja pudisti päätään. — Minä annan sinulle valinnan. Joko jäät tänne minun kanssani ja hyväksyt minun rajani, tai lähdet vanhempiesi mukana.
— Kiittämätön! Maria kivahti, huulet loukkaantuneesti yhteen puristettuina. — Me olemme tehneet kaiken sinun parhaaksesi, hyvää hyvyyttämme, ja sinä…
— Tavaranne ovat valmiina, Anna keskeytti tyynesti. — Teillä on viisi minuuttia aikaa poistua asunnosta.
— Tai mitä? Maria siristi silmiään ja väänsi suunsa ivalliseen hymyyn.
— Tai minä soitan poliisille, Anna vastasi rauhallisesti. Hänen kasvoillaan ei värähtänyt mikään. — Uskokaa pois, minulla on aivan riittävästi päättäväisyyttä tehdä ilmoitus luvattomasta oleskelusta kodissani.
— Mikael! Maria parkaisi ja tarttui poikaansa kädestä. — Tee nyt jotakin!
Mutta Mikael seisoi paikallaan kuin lattiaan naulittuna. Hänen katseensa poukkoili vaimosta vanhempiin ja takaisin, eikä hän näyttänyt löytävän sanoja. Silmissä vilahti paniikki. Sellaista valintaa hänen eteensä ei ollut koskaan aiemmin asetettu.
— Aika alkoi jo, Anna sanoi ja vilkaisi kelloaan. Hänen äänestään oli kadonnut se uupunut sävy, joka siinä oli vielä hetki sitten ollut.
Maria avasi suunsa vastatakseen, mutta Juhani tarttui äkisti hänen käteensä. Hänen äänensä oli matala, mutta siinä oli yllättävää lujuutta.
— Mennään, Maria. Meitä ei täällä enää haluta.
— Mitä tarkoitat, ei haluta? Maria kiihtyi, ja hänen kasvonsa vääristyivät loukkaantumisesta. — Näin ei kohdella sukulaisia! Mikael, sano nyt edes jotakin!
Mikael siirteli painoa jalalta toiselle kuin ihminen, joka etsii ulospääsyä eikä löydä ovea. Hän vältteli Annan katsetta, ja juuri se teki Annan olon entistä raskaammaksi. Silti hän ei voinut enää perääntyä.
— Anna, ehkä tätä ei tarvitsisi tehdä näin jyrkästi… Mikael mutisi lopulta. — Voisimmehan me vielä puhua tästä…
— Tässä ei ole enää mitään puhuttavaa, Anna vastasi. Hänen äänensä oli niin luja, että tuntui kuin koko asunto olisi asettunut hänen taakseen tueksi. — Minä olen tehnyt päätökseni.
Maria ja Juhani alkoivat kerätä tavaroitaan sanaakaan sanomatta. He näyttivät kahdelta haalistuneelta ja säröille menneeltä peililtä, jotka heijastivat enää katkelmia entisestä itsevarmuudestaan. Lopulta he kulkivat kohti eteistä. Oven luona Maria kääntyi vielä kerran ympäri, yhä toivoen, että poika pysäyttäisi kaiken. Hänen silmänsä kiilsivät kyynelistä.
— Mikael-kulta, ethän sinä jätä meitä tänne näin?
Mikael seisoi kuin maahan painettuna ja levitti käsiään neuvottomana.
— Äiti, minä… minä yritän puhua Annan kanssa. Ehkä hän rauhoittuu.