— Teidän pyyntönne… Tämä menee jo kaiken röyhkeyden yli. Pitäkää suunne kiinni ja poistukaa minun kodistani! Anna tempaisi ulko-oven auki niin terävästi, että ovenkahva kolahti seinää vasten.
— Poikanne on roikkunut jo vuoden minun niskassani. Ja nyt te kuvittelette, että koko teidän sukunsa pitää vielä lastata minun hennuille harteilleni? Luuletteko, ettei minun selkäni katkea? miniä sähähti ja työnsi takkia kohti hämmentynyttä anoppiaan.
— Oletteko te sekoittaneet kaikki käsitteet keskenään, vai seisoitteko te omantunnon jakamisen aikaan röyhkeyden jonossa? Anna mittaili Mariaa avoimen vastenmielisesti.
— Anna, mitä sinä oikein puhut? Maria mutisi. Hänestä näki, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä.
— Onko sinusta niin vaikeaa auttaa miehesi veljeä? Sinulla on rahaa niin paljon, etteivät kanatkaan nokkisi sitä loppuun, Maria sanoi ja vilkaisi sivusilmällä olohuoneen uutta, kalliin näköistä sisustusta.
— Kyllä, minulla on rahaa. Mutta teillä on siihen yhtä paljon osuutta kuin lumella Saharan autiomaahan, Anna kivahti. — Miksi ihmeessä minun pitäisi maksaa mieheni veljen remonttia? Onko hän täysin kädetön?
— Anna, hänellä on nyt todella tiukkaa. Hän ei ole löytänyt töitä kolmeen kuukauteen… Heidän remonttinsa jäi puolitiehen. He asuvat pienen lapsen kanssa keskellä rakennustyömaata, anoppi huokaisi syvään sillä omalla, tutuksi käyneellä tavallaan.
Aina kun Maria tuli pyytämään miniältään rahaa, hän aloitti samalla tavalla: raskaalla huokauksella ja pitkällä valituksella siitä, miten julmaa elämä oli.
Tavallisesti Anna ei kieltäytynyt. Hän väitti vastaan, suuttui ja saattoi riidelläkin, mutta lopulta hän siirsi pyydetyn summan. Tällä kertaa jokin oli kuitenkin toisin. Pojan vaimo pysyi lujana eikä suostunut auttamaan. Sinä päivänä anoppi sai ensimmäistä kertaa kuulla selvän ei-sanan.
— Se ei ole minun ongelmani, että teidän toinen poikanne on laiska ja saamaton. Vai muka ei löydä töitä… Anna seisoi yhä oviaukossa eikä väistänyt.
— Aivan kuin raha valuisi minulle taivaasta. Anna puristi huulensa tiukaksi viivaksi. — Oletteko koskaan ajatelleet, että joka kerta kun te pyydätte minulta jotakin, minun täytyy tehdä enemmän töitä? Onko se käynyt mielessännekään?
— Anna, enhän minä ole koskaan pyytänyt sinulta mitään suurta. Vain pieniä asioita… Maria laski takkinsa eteisen pienelle kaapille.
— Nyt käännyin puoleesi ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti tärkeän asian vuoksi. Ja tässä on kiitos… kieltäydyt. Maria aikoi jatkaa, mutta Anna keskeytti hänet ennen kuin hän ehti päästä vauhtiin.
— Ensimmäistä kertaa elämässä? Anna leväytti silmänsä. — Viime kuussa ostin teille pesukoneen. Kaksi kuukautta sitten laitoin noin viisisataa euroa teidän lomaanne. Lokakuussa ostin miehellenne talvirenkaat. Tätäkö te kutsutte ensimmäiseksi kerraksi elämässä?
Anoppi jäi hetkeksi sanattomaksi, mutta miniä ei enää pysähtynyt.
— Vai alkaako teidän mielestänne auttaminen vasta siitä, kun minun pitäisi kaivaa taskustani yli kymmenentuhatta euroa? Anna ei edes yrittänyt peittää ärtymystään.
— Teidän on aika lähteä. Mitä kauemmin seisotte täällä, sitä enemmän te ärsytätte minua. Anna astui nopeasti Marian luo, nappasi takin eteiskaapilta, painoi sen tämän käsiin ja käytännössä saattoi hänet voimalla ulos ovesta.
— Minä kerron tästä miehellesi. Kerron, miten sinä kohtelet hänen äitiään. Et antanut rahaa edes omalle sukulaisellesi! anoppi sihisi ja katosi sitten hissiin.
— Te ette ole minun sukulaiseni! Anna huusi hänen peräänsä.
— Ja tätä menoa poikannekaan ei ehkä ole sitä enää kovin pitkään. Anna paiskasi oven kiinni.
— No niin, siinäpä se nähtiin… Käsitteet ovat tosiaan menneet teillä aivan sekaisin. En minä aio elättää koko teidän perhettänne. Löysivät muka hölmön maksajaksi. Anna avasi ikkunan päästääkseen ulos anopin voimakkaan hajuveden lemun.
Hän otti kirjan käteensä ja alkoi lukea melkein mekaanisesti. Sivut vaihtuivat, mutta ajatukset eivät pysyneet tekstissä. Hän ei edes huomannut, kuinka tunnit kuluivat. Vasta myöhemmin alkoi se osa, josta tuli todella mielenkiintoinen.
Kahdeksan aikaan Juhani, Annan aviomies, palasi töistä kotiin. Toisin kuin veljensä, Juhani sentään kävi töissä. Palkasta jäi kuitenkin hädin tuskin ruokaan. Vaimonsa rahoja hän käytti mielellään, eikä näyttänyt tuntevan siitä minkäänlaista syyllisyyttä.
Halu elää toisten kustannuksella taisi kulkea heidän suvussaan perintönä.
— Anna, mikset sinä auttanut äitiäni? Juhani hyökkäsi vaimonsa kimppuun heti, kun oli astunut kynnyksen yli.
— Missä asiassa? Anna kohotti katseensa kirjasta ja katsoi häntä kysyvästi.
— Tarkoitan sitä, että äitini pyysi sinulta rahaa veljeäni varten.