— Siinä on tullut kaikenlaisia hankaluuksia, — anoppi puuskahti, aivan kuin asia olisi ollut hänestäkin kovin rasittava. — Työmiehet eivät saapuneet silloin kun piti, ja sitten he toivat vielä vääriä tarvikkeita… Meidän täytyy siis viipyä teillä vielä vähän aikaa.
— Kuinka pitkään? — Anna kysyi matalalla äänellä.
— No, pari kolme kuukautta, ei sen enempää, — Maria huitaisi kädellään huolettomasti, kuin olisi puhunut muutamasta päivästä. — Mitä siinä nyt on? Emmehän me teitä häiritse!
Anna tunsi sormiensa puristuvan nyrkkiin pöydän alla. Pari kolme kuukautta? Vielä niin kauan tätä samaa?
— Mikael-kulta, — Maria heläytti äkkiä hymyillen, — ehkä meidän ei oikeastaan kannattaisi kiirehtiä sen remontin kanssa lainkaan?
Hän nojautui taaksepäin, tyytyväisenä omaan ajatukseensa.
— Myymme oman asuntomme pois ja muutamme tänne kaikki yhdessä. Kyllähän tänne mahdutaan!
Anna jähmettyi paikoilleen.
— Sehän olisi loistavaa, äiti! — Mikael innostui heti. — Eikö niin, Anna? Sinullakin on yksin raskasta, me kaikki voisimme auttaa.
Anna nosti katseensa mieheensä hitaasti, kuin ei olisi ollut varma, kuuliko oikein.
— Mitä?
— Totta kai, — Juhani nyökkäili hyväksyvästi. — Nuori pari tarvitsee tukea. Ja sitten kun lapsenlapsia tulee, meistä on siinäkin apua.
Anna lysähti tuolille. Hänestä tuntui kuin jokin painava olisi laskeutunut hänen hartioilleen. Missä vaiheessa hänen elämästään oli tullut näin mieletöntä? Milloin hän oli lakannut olemasta oman kotinsa emäntä?
— Ei, — hän sanoi selvästi.
— Mitä sanoit? — Maria kääntyi häneen terävästi.
— Sanoin, että ei, — Anna toisti ja yritti epätoivoisesti pitää äänensä kasassa. — Tämä on minun asuntoni. Enkä minä aio…
— Sinunko? — Maria siristi silmiään. — Entä perhe? Mikael, kuuletko sinä, mitä vaimosi puhuu?
Mikaelin otsa rypistyi.
— Anna, mitä sinä nyt oikein alat? Äitihän on oikeassa. Yhdessä eläminen olisi helpompaa…
— Helpompaa? — Anna nousi pystyyn. — Helpompaa elää niin, että joku valvoo jokaista askeltani? Helpompaa kestää sitä, että vieraat ihmiset määräävät minun kodissani?
— Mitkä vieraat ihmiset?! — Maria älähti loukkaantuneena.
— Antaako se teille oikeuden päättää minun omaisuudestani? — Annan ääni purkautui ulos ennen kuin hän ehti hillitä sitä.
Mikael ponkaisi seisomaan.
— Lopeta äidilleni huutaminen! — hän ärähti. — Sinä et ennen ollut tällainen…
Anna veti syvään henkeä ja nielaisi kurkkuun nousseen palan.
— Niin. Ennen olin toisenlainen. Siihen asti, kun ymmärsin, että te olette ylittäneet kaikki rajat.
Maria levitteli käsiään ja läimäytteli niitä vastakkain närkästyneenä.
— Mikael, kuuletko sinä tämän?!
Mikaelin katse poukkoili vaimon ja äidin välillä, mutta Annan sisällä jokin oli jo asettunut lopullisesti paikoilleen. Päätös oli tehty.
— Anna, puhutaan tästä rauhassa…
— Ei, Mikael, — Anna sanoi ja suoristi selkänsä, vaikka kyyneleet polttivat silmissä. — Nyt riittää. Puolitoista kuukautta minä olen ollut hiljaa. Olen katsonut, kun keittiöni järjestetään uusiksi, tavarani siirretään pois paikoiltaan ja minua komennellaan omassa kodissani, omassa elämässäni!
— Me yritimme vain olla avuksi, — Juhani mutisi väliin puolustellen, mutta hänen äänensä kuulosti jo valmiiksi antautuneelta. — Saada vähän järjestystä aikaan…
— Järjestystäkö?! — Anna kääntyi äkisti appensa puoleen, kuin tämä olisi päästänyt suustaan jotakin aivan sopimatonta. — Kuka teitä pyysi? Tämä on minun kotini, ja täällä noudatetaan minun sääntöjäni!
— Miten törkeää, — Maria puristi huulensa kapeaksi viivaksi, kasvot kalvenneina suuttumuksesta. — Mikael-kulta, aiotko sinä todella antaa hänen puhua meille noin?
Anna tunsi voimiensa valuvan pois. Sisälle jäi vain tyhjyys ja kylmä kirkkaus. Kuinka kauan tätä vielä pitäisi kestää? Kuinka pitkälle tämä näytelmä saisi jatkua?
— Lähtekää, — hän sanoi hiljaa, mutta niin painokkaasti, että kaikki keittiössä vaikenivat.
— Mitä? — Maria kangistui lusikka kädessään puolimatkaan, kykenemättä uskomaan kuulemaansa.