— Miten niin tämä olisi vain sinun asuntosi? Mehän asumme täällä kaikki, etkä sinä yksin päätä, kuka saa jäädä ja kuka ei! — anoppi kivahti.
— Sanoin jo, että ei käy, — Anna toisti ja yritti epätoivoisesti pitää äänensä tasaisena. — Tämä on minun kotini. Enkä minä aio…
— Sinunko? — anoppi keskeytti, siristäen silmiään epäuskoisena. — Entä perhe? Mikael, kuuletko sinä, mitä vaimosi puhuu?
Anna avasi ulko-oven hitaasti, melkein vastentahtoisesti. Kello lähenteli jo yhdeksää. Työpäivä oli venynyt, sillä projekti oli vienyt hänet kokonaan mukanaan ja niellyt käytännössä koko päivän. Kotona häntä odotti jälleen sama näky kuin aina viime aikoina: äänekäs riitely ja painostava ilmapiiri.
— Taas noin myöhään! — Maria huudahti heti, kun Anna ehti astua sisään. — Mikael istuu täällä nälissään!
Anna veti syvään henkeä ja riisui takkinsa. Koko tilanne tuntui hänestä oudolta, lähes epätodelliselta. Aivan kuin kyse ei olisi ollut hänen omasta kodistaan, vaan jonkun vieraan alueesta, jossa hän sai liikkua vain luvalla.
Puolitoista kuukautta aiemmin Mikael oli pyytänyt, että hänen vanhempansa voisivat asua heidän luonaan remonttinsa ajan. Anna oli suostunut epäröimättä. Pari, korkeintaan kolme viikkoa — eihän se olisi mitään. Mutta viikot vaihtuivat toisiin, eikä vanhemmilla näyttänyt olevan pienintäkään aikomusta lähteä. Vähitellen koko järjestelystä oli tullut pitkä, uuvuttava painajainen.
— Hyvää iltaa, — Anna sanoi astuessaan keittiöön.
Mikael ja Juhani istuivat pöydän ääressä tuijottamassa televisiota. Maria kolisteli kattiloita lieden luona.
— Minähän pyysin, että tulisit kotiin viimeistään seitsemältä! — anoppi jatkoi moittivaan sävyyn ja katsoi Annaa syyttävästi. — Meillä on aina ollut järjestys. Päivällinen syödään ajallaan.
Anna avasi jääkaapin rauhallisesti ja yritti olla näyttämättä hermostumistaan.
— Minulla oli töitä, — hän vastasi hillitysti. — Tärkeä projekti piti saada valmiiksi.
— Töitä, töitä… — Maria tokaisi ivallisesti. — Ja kuka sitten huolehtii miehestäsi? Mikael, sano nyt sinäkin hänelle jotakin!
Mikael painui pienemmäksi tuolillaan. Hän näytti siltä kuin ei olisi tiennyt, kummalle puolelle asettua.
— Anna, ehkä sinun olisi oikeasti parempi tulla joskus aiemmin kotiin, — hän mutisi vältellen vaimonsa katsetta.
Anna puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Ennen Mikael ei ollut koskaan arvostellut hänen työaikojaan. Mutta siitä lähtien kun hänen vanhempansa olivat muuttaneet sisään… jokin miehessä oli muuttunut. Tai ehkä Anna vain kuvitteli niin.
— Aivan niin, — Juhani säesti irrottamatta katsettaan televisiosta. — Naisen kuuluu ajatella perhettä. Nykyään vain…
Anna jähmettyi. Kuinka monta kertaa hän olikaan jo kuullut tuon saman “nykyään”-sanan?
— Laitan nyt ruokaa, — hän sanoi hiljaa ja alkoi purkaa ostoskasseja.
— Älä vaivaudu, — Maria heilautti kättään. — Minä hoidin jo kaiken. Siirsin muuten myös astiasi toisiin kaappeihin. Ne olivat sinulla aivan väärissä paikoissa.
Anna pysähtyi kuin seinään.
— Mitä tarkoitat sillä, että siirsit ne? Tämä on minun keittiöni, Maria…
— Niin on, sinun keittiösi, — anoppi myönsi nyökäten. — Mutta tavaroiden täytyy olla järkevässä järjestyksessä. Minulla on sentään kokemusta kodinhoidosta.
Anna tunsi vihan kuohahtavan sisällään. Hän vilkaisi pöytään. Mikael istui pää painuksissa, aivan kuin olisi tahtonut kadota paikalta.
— Muuten, — Maria lisäsi äkkiä ja antoi katseensa kiertää arvostelevasti seinissä, — teidänkin olisi jo korkea aika remontoida. Kaikki täällä näyttää niin vanhalta.
Anna puri hampaansa yhteen.
— Maria, — hän aloitti ja pakotti äänensä pysymään rauhallisena, — sovimme, että te asutte meillä vain oman remonttinne ajan. Mutta sehän ei ole edes alkanut. Ehkä olisi jo aika miettiä…
Maria huokaisi raskaasti ja ryhtyi vastaamaan, ikään kuin remontti olisi ollut kokonaan oma lukunsa.