Niitä ilmestyi ruudulle toinen toisensa perään.
”Oletko sinä tullut hulluksi?”
”Äiti itkee.”
”Kuka täällä muka tekee ruoan?”
”Palauta rahat.”
”Anna, tämä ei ole hauskaa.”
Luin jokaisen viestin. Erityisesti pysähdyin siihen kohtaan: ”Kuka tekee ruoan?” Kaksitoista päivää olin ruokkinut kuutta ihmistä. Se tarkoitti neljääkymmentäkahdeksaa tuntia hellan ääressä ja noin kahtasataakahtakymmentä euroa omasta pussistani. Ja ensimmäinen hätä oli se, kuka laittaisi heille ruokaa.
Sammutin puhelimen. Työnsin sen laukkuun. Samassa kuulutettiin koneeseen nousu.
Lentokoneessa sain paikan ikkunan vierestä. Kiinnitin turvavyön ja nojasin taaksepäin. Vieressäni istui noin viisikymppinen, päivettynyt nainen, joka vilkaisi minua ja hymyili.
– Lomalleko?
– Lomalle, vastasin.
Hymyilin takaisin niin leveästi, että poskipäihin sattui. En ollut hymyillyt kunnolla pitkään aikaan.
Kone kiihdytti kiitotiellä, nousi ilmaan ja jätti maan alleen. Helsinki pieneni alapuolella katoiksi, teiksi ja ruuhkaisiksi risteyksiksi. Jossakin siellä, meidän kaksiossamme, Helena luki jättämääni lappua. Mikael hieroi nenänvarttaan. Sami luultavasti kysyi, missä aamiainen viipyi.
Minä taas lensin kohti merta.
Ensimmäiset kolme päivää en tehnyt juuri mitään muuta kuin nukuin. Nukuin kaksitoista tuntia kerrallaan, koska sitä edeltäneinä kahtenatoista päivänä olin saanut unta ehkä viisi tuntia yössä. Hotelli oli rauhallinen, huone pieni ja parvekkeelta näkyi uima-altaalle. Kukaan ei ravistellut minua hereille puoli seitsemältä. Kukaan ei vaatinut borssikeittoa. Kukaan ei seisonut selkäni takana neuvomassa, miten sipuli olisi pitänyt pilkkoa.
Neljäntenä päivänä laitoin puhelimen päälle. Näytölle ilmestyi sataneljätoista viestiä. Vastaamattomia puheluja oli kolmekymmentäkaksi. Niistä kahdeksantoista oli Mikaelilta, seitsemän Helenalta, kolme Samilta ja neljä äidiltäni, jolle Helena oli ehtinyt soittaa ja purkaa sydäntään.
Avasin Mikaelin viestit järjestyksessä.
Ensimmäinen päivä oli raivoa.
”Sinä petit meidät.”
”Miten saatoit tehdä näin?”
”Äiti itkee hysteerisesti.”
Toisena päivänä sävy muuttui kaupankäynniksi.
”Hyvä on, tule takaisin, minä puhun äidin kanssa.”
”Eikö tämä jo riitä?”
Kolmantena päivänä mukaan tuli paniikki.
”Anna, minä en osaa tehdä borssikeittoa.”
”Äiti käskee minun kokata.”
”Sami sanoi lähtevänsä, jos täällä ei saa kunnollista ruokaa.”
Luin viimeisen viestin kahteen kertaan. Sami, mies, joka ei ollut kahdentoista päivän aikana pessyt yhtäkään lautasta, uhkasi lähteä, ellei häntä ruokittaisi tarpeeksi hyvin.
Sen jälkeen katsoin Helenan viestit. Ensimmäisessä luki: ”Käärme!” Toisessa: ”Mikael-parka, minun poikani!” Kolmannessa hän ilmoitti kertovansa kaikille, millainen ihminen minä oikeasti olin. Neljäs oli kolmen minuutin ääniviesti. Kuuntelin siitä puoli minuuttia. Se riitti mainiosti.
Kirjoitin Mikaelille vain yhden vastauksen:
”Olen lomalla. Palaan kahdenkymmenenneljän päivän kuluttua. Ruokaa saa kaupasta tien toiselta puolelta.”
Äidille laitoin erikseen viestin:
”Äiti, kaikki on hyvin. Minä lepään. Älä kuuntele Helenaa, hänellä on oma versionsa.”
Sitten suljin puhelimen uudestaan ja lähdin rannalle.
Meri oli lämmin ja suolainen. Kelluin selälläni, katselin taivasta ja tajusin, etten ollut uinut meressä seitsemään vuoteen. Kaikkina niinä vuosina rahat olivat menneet Mikaelin vanhemmille lähetettyihin avustuksiin, heidän mökkiremonttiinsa ja lahjoihin hänen sukulaisilleen. Minun lomani oli aina siirtynyt eteenpäin. ”Ensi vuonna sitten varmasti, Anna.”
Se ensi vuosi tuli lopulta. Ilman Mikaelia. Ilman Helenaa. Ilman kolmeakymmentäneljää lautasta illallisen jälkeen.
Olin vedessä kaksi tuntia. Kun nousin rannalle, asetuin aurinkotuoliin ja tilasin kahvin. Tarjoilija toi sen pienessä kupissa, keksin kanssa. Minulla ei ollut kiire minnekään. Kenenkään borssikeitto ei odottanut keittämistä.
Toisen lomaviikon puolivälissä Mikaelilta tuli lyhyt viesti:
”He lähtivät.”
En kysynyt, milloin tarkalleen. En tiedustellut, riitelivätkö he tai kuka pakkasi ensimmäisenä. Luin viestin ja laitoin puhelimen pois.
Kahdentenakymmenentenä päivänä hän kirjoitti:
”Meidän täytyy puhua, kun tulet takaisin.”
Ei huutomerkkejä. Ei syytöksiä. Vain tuo yksi lause.
Vastasin:
”Täytyy.”
Kuukausi kului. Palasin ruskettuneena ja levänneenä, kortilla jäljellä nelisenkymmentä euroa.
Mikael oli vastassa lentokentällä. Hän otti matkalaukkuni sanomatta mitään. Autossa istuimme hiljaa.
Kotona oli siistiä. Epäilyttävän siistiä, sillä tavalla kuin ihminen siivoaa silloin, kun haluaa jonkun huomaavan sen. Huonekalut olivat paikoillaan. Ikkunalaudalla seisova viikuna oli yhä hengissä ja jopa kasteltu. Työhuoneesta oli viety pois ilmapatja.
– Milloin he lähtivät? kysyin.
– Viikko sinun jälkeesi.
Viikko. Sen verran he kestivät ilman palvelua. Ilman valmista ruokaa, siivousta ja kauppakasseja. Seitsemän päivää, ja sitten matkalaukut oli jo pakattu.
– Äiti sanoi, ettei enää ikinä astu jalallaan tänne, Mikael lisäsi.
– Selvä.
Hän istuutui sohvalle ja vei käden nenänvarrelleen. Laski sen kuitenkin nopeasti alas, aivan kuin olisi itse huomannut eleen.
– Olisit voinut vain sanoa, hän mutisi.
– Minä sanoin. Sanoin kaksitoista päivää. Sinä et kuunnellut.
– Mutta lähteä tuolla tavalla… se oli liikaa.
– Entä neljän ihmisen kutsuminen meille kuukaudeksi kysymättä minulta mitään? Oliko se sinun mielestäsi ihan kohtuullista?
Mikael ei vastannut.
Me emme tehneet sovintoa. Emme halanneet. Emme sanoneet, että kaikki on nyt hyvin.
Nykyään Mikael nukkuu olohuoneessa. Puhumme lyhyesti ja vain käytännön asioista: kuka maksaa sähkölaskun, kuka hakee maitoa. Helena soittaa hänelle joka ilta. Seinän läpi kuulen, miten hän kertoo ystävilleen, että miniä ”hylkäsi miehensä ja karkasi lomakohteeseen”. Hänen tarinassaan ei ole lautasia, ei keittoa eikä neljääkymmentäkahdeksaa tuntia hellan ääressä.
Minä nukun makuuhuoneessa yksin. Hiljaisuudessa. Kukaan ei herätä minua puoli seitsemältä. Kukaan ei huomauta, miten sipuli pitäisi leikata.
Sanokaa te: meninkö liian pitkälle, kun lähdin? Vai jos mies ei kysynyt mitään etukäteen, saako hän myös itse selvittää seuraukset?