— Mummo, saatanko teidät ovelle? myyjä tokaisi ivallisesti ja mittaili minua päästä varpaisiin. — Täällä ei oikein ole eläkeläisille sopivaa tavaraa. Ehkä torilta löytyisi paremmin?
Seisoin mekkojen vitriinin edessä. Käsilaukku oli kädessäni, takki roikkui olkapäällä. Tiskin takana oleva nuori nainen katsoi minua kuin olisin ollut jokin epämiellyttävä tahra muuten kiiltävässä liikkeessä.
— Katselen vain, sanoin rauhallisesti.
— Niinpä tietenkin, “katselen vain”, myyjä tuhahti. — Me tiedämme kyllä tuon tyypin asiakkaat. Ensin sovitetaan puolet liikkeestä, rypistetään vaatteet ja lopulta lähdetään ostamatta mitään. Tämä on putiikki, ymmärrättekö? Ei mikään kirpputori.
Hän oli nuori, ehkä kahdenkymmenenkahdeksan paikkeilla. Yllään hänellä oli vartalonmyötäinen musta mekko, kynnet loistivat räikeän huoliteltuina ja kasvoilla lepäsi ylimielinen ilme, joka oli harjoiteltu lähes täydelliseksi. Rintaan kiinnitetty nimikyltti kertoi hänen nimensä: Sofia.
Mielessäni käväisi ajatus, ettei hänellä ollut aavistustakaan. Kuukautta aiemmin olin ostanut koko putiikin, rakennus mukaan lukien. Ja nyt hän puhui törkeästi omalle esimiehelleen.
— Saisinko katsoa uutuusmallistoanne? kysyin ja nyökkäsin mekkorekin suuntaan.
— Uutuuksia? Sofia asteli vitriinin vierestä toiselle ja suoristeli ripustimia. — Oletteko aivan varma, mummo? Nämä ovat kalliita. Todella kalliita. Ehkä teille sopisi paremmin alennusosasto. Siellä on jotakin yksinkertaisempaa.
Astuin lähemmäs ja otin käteeni sinisen mekon. Kangas tuntui hyvältä, silkkiseltä, ja leikkaus oli ajattoman tyylikäs. Laadukas vaate, sen huomasi heti.
— Paljonko tämä maksaa? kysyin.
Sofia vilkaisi hintalappua ja hymyili vinoon.
— Kuusisataakahdeksankymmentä euroa, hän venytti sanoja. — Mutta teidän ei kannata edes haaveilla siitä. Ei taida olla ihan teidän kukkarollenne.
En vastannut. Pidin mekkoa käsissäni, tutkin saumoja ja tarkistin viimeistelyn. Mekko oli hintansa arvoinen. Ehkä se olisi voinut maksaa enemmänkin.
— Haluaisin sovittaa sitä, sanoin.
— Oikeastiko? Sofia kohotti kulmakarvaansa. — Ymmärrättehän varmasti, että jos sotkette sen tai revitte jotakin, joudutte lunastamaan tuotteen? Meillä on sellaiset säännöt. Kuusisataakahdeksankymmentä euroa ei katoa mihinkään vain siksi, että asiakas katuu.
— Ymmärrän, nyökkäsin.
— No, miten vain, myyjä kohautti olkapäitään. — Omalla vastuullanne. Mutta jos ette aio ostaa, sanokaa se heti. Minun aikaani ei tarvitse tuhlata turhaan. Lounastaukoni alkaa kohta.
Hän irrotti mekon henkarista ja ojensi sen minulle huolimattomasti, aivan kuin olisi antanut lattiarätin.
— Sovituskoppi on tuolla, hän viittasi nurkkaan. — Ja olkaa varovainen vetoketjun kanssa. Se on italialainen ja herkkä.
Otin mekon ja menin sovituskoppiin. Suljin oven, riisuuduin ja puin vaatteen ylleni. Se istui täydellisesti. Sininen sävy toi silmäni esiin, leikkaus peitti vartalon kohdat, joita en halunnut korostaa, ja helman pituus oli juuri oikea. Käännyin peilin edessä puolelta toiselle. Hyvä mekko. Huolellisesti tehty. Sellainen, josta kannatti maksaa.
Kun tulin ulos sovituskopista, Sofia istui tiskin takana, selaili lehteä ja jauhoi purukumia. Hän ei edes vaivautunut nostamaan päätään.
— No? kysyin.
Hän irrottautui lehdestä laiskasti ja antoi katseensa kulkea ylitseni.
— Periaatteessa ihan kelvollinen, hän sanoi hitaasti. — Teidän ikäisellenne jopa siedettävä. Tosin kaula-aukko on rehellisesti sanottuna vähän turhan avoin. Viisikymppisenä ei ehkä enää kannata esitellä itseään noin. Kaulan rypyt eivät varsinaisesti kaunista ketään, tiedättehän.
Olen viisikymmentäneljä. Ryppyjä on, enkä häpeä niitä. Olen ansainnut ne. Jokainen uurre kertoo vuodesta, työstä, kokemuksesta ja kaikesta siitä, minkä yli olen joutunut kulkemaan.
— Otan sen, sanoin.
Sofia laski lehden käsistään ja suoristautui.
— Ihanko totta? Hänen äänessään kuului peittelemätön hämmästys. — Tiedättekö varmasti, mitä se maksaa?
— Kuusisataakahdeksankymmentä euroa, toistin. — Kyllä, tiedän.
Myyjä nousi, tuli lähemmäs ja siristi silmiään. Nyt hän tarkasteli minua uudella, uteliaammalla tavalla.
— Hm, hän hymähti. — Ja millä ajattelitte maksaa? Eläkkeestä osamaksulla? Vai keräsivätkö lapsenlapset rahat kokoon?
Otin laukustani kortin ja laskin sen tiskille.
— Tällä.
Sofia nappasi kortin käteensä ja pyöritteli sitä sormiensa välissä. Kun hän huomasi mustan korttipohjan ja premium-pankkipalvelun tunnuksen, hänen suupielensä nytkähti.
— Oho, musta kortti, hän venytti ivallisesti. — Oletteko löytänyt rikkaan aviomiehen? Vai auttaako joku sokeripappa? Hän selvästi valmistautui jatkamaan pilkkaansa vielä pidemmälle.