Sinä aikana ruokakauppaan oli mennyt 220 euroa. Pelkkään ruokaan. Siihen eivät sisältyneet vesi, sähkö eivätkä ne tunnit, jotka käytin ruoanlaittoon sen sijaan, että olisin tehnyt omia töitäni. Jos tahti jatkuisi samana, kuukauden loppuun mennessä summa nousisi noin seitsemäänsataan euroon. Ehkä olisi reilua jakaa kulut?
Keittiöön laskeutui sellainen hiljaisuus, että hanasta putoavat vesipisaratkin kuuluivat.
– Mitä sinä oikein kuvittelet? Helena punastui kiukusta lähes purppuraiseksi. – Ai että omilta sukulaisilta ruvetaan perimään rahaa?
– Ehdotan vain, että menot jaetaan, sanoin rauhallisesti. – Mikael ja minä emme tienaa niin paljon, että voisimme elättää kuutta ihmistä.
– Mikael, kuulitko sinä? Helena kääntyi poikaansa kohti. – Hän yrittää nyhtää meiltä rahaa!
Mikael kohotti kättään väsyneesti.
– Anna, miksi sinun pitää tehdä tästä numero kaikkien kuullen?
– Milloin minun olisi pitänyt sanoa se? Kahden kesken et kuuntele.
Sami työnsi lautastaan kauemmas.
– No nyt sinä kyllä vedät överiksi, Anna. Mehän tulimme kylään. Kuka muka ottaa vierailta maksua?
– Vieraita ollaan kolme päivää, vastasin. – Kuukausi ei ole enää vierailu. Se on asumista.
Maria nosti katseensa lautasesta ja katsoi minua. Hänen silmissään vilahti jotakin, joka muistutti sääliä tai ehkä myötätuntoa.
Illallinen päättyi ilman sanoja. Tiskit jäivät minulle. Pesin ne yksin: kolmekymmentäneljä astiaa, laskin jokaisen. Kukaan ei tarjoutunut auttamaan. Kukaan ei tarjonnut euroakaan.
Sinä iltana Mikael ei tullut makuuhuoneeseen. Hän nukkui autossa. Näin sen ikkunasta.
Kahdentenatoista päivänä heräsin puoli seitsemältä Helenan ääneen.
– Anna! Keitto pitäisi laittaa tulemaan! Minä olen tottunut syömään lounasta kahdeltatoista!
Puoli seitsemän aamulla. Lauantai. Ainoa vapaapäiväni, jolloin minulla ei ollut kiireellisiä raportteja palautettavana.
Makasin sängyssä ja tuijotin kattoa. Seinän takaa kuului Samin yskä. Maria rapisteli muovikasseja. Heikki oli avannut television täysille, koska hän kuuli huonosti.
Mikael ilmestyi käytävästä. Hän haisi autolta, joten tiesin hänen nukkuneen taas siellä.
– Anna, nouse nyt. Äiti odottaa.
Nousin istumaan ja katsoin miestäni. Hänen leveitä hartioitaan, jotka painuivat saman tien kasaan, kun keittiöstä kuului Helenan ääni.
– Mikael, kysyin hiljaa. – Kysyitkö sinä minulta mitään ennen kuin kutsuit heidät tänne?
– Anna, älä taas aloita.
– Ei tämä ole “taas”. Sinä kutsuit neljä ihmistä kuukaudeksi meidän kotiimme. Et varoittanut minua. Et kysynyt lupaa. Et edes tiedustellut, onko minulla töitä, menoja tai suunnitelmia. Ilmoitit vain, että he tulevat lauantaina. Siinä kaikki.
Hän hieroi nenänvarttaan. Sama tuttu liike. Olin katsellut sitä seitsemän vuotta.
– He ovat perhettä, Anna. Mitä minun olisi pitänyt tehdä, kieltäytyäkö?
– Minulle sinä et kieltäytynyt. Et vain kysynyt.
– No mitä sinä sitten haluat? Että heitetään heidät ulos?
En vastannut. Nousin, menin keittiöön ja ryhdyin tekemään keittoa. Siihen meni neljä tuntia: punajuuret, kaali, paistos, liemi. Helena istui viereisellä jakkaralla ja valvoi, montako lusikallista suolaa lisäsin.
– Liian vähän. Keitto ilman suolaa ei ole keittoa.
Lisäsin puoli lusikallista.
– Ei vieläkään riitä.
Lisäsin lisää.
– No niin. Mutta punajuuret sinä teit taas väärin.
Kaksitoista päivää. Neljä tuntia ruoanlaittoa joka päivä. Se teki neljäkymmentäkahdeksan tuntia. Kokonaisen työviikon ja vielä yhden päivän päälle. Ja edessä olisi vielä kahdeksantoista päivää.
Lounaan jälkeen Helena kutsui Mikaelin parvekkeelle. Minä pesin astioita, ja avonaisesta ikkunasta kuulin kaiken.
– Hän ei sovi sinulle, Mikael. Kylmä nainen. Ahne. Laskee sukulaisille hintaa kuin kaupassa. Sinä ansaitsisit parempaa.
Suljin hanan. Kädessäni oleva lautanen oli liukas saippuasta. Asetin sen kuivaustelineeseen hyvin suoraksi, hyvin varovasti.
Sitten kuivasin käteni pyyhkeeseen, menin makuuhuoneeseen, avasin kannettavan ja aloin etsiä äkkilähtöjä.
Turkki, Antalya, lento ylihuomenna. Kaksikymmentäkahdeksan päivää, kolmen tähden hotelli, all inclusive. 440 euroa. Tilillä oli 480.
Painoin “varaa”. Käteni eivät tärisseet. Ensimmäistä kertaa kahteentoista päivään.
Neljäntenätoista aamuna nousin ennen muita. Kello oli viisi. Ulkona oli pimeää ja asunnossa hiljaista.
Pakkasin matkalaukun. Kesämekkoja, uimapuvun, sandaalit, aurinkovoidetta, laturin ja passin. Laukku oli pieni, käsimatkatavaran kokoinen. Olin ostanut sen kolme vuotta aiemmin juuri siksi, ettei sitä tarvitsisi koskaan laittaa ruumaan.
Keittiön pöydälle jätin lapun. Kirjoitin käsin, suurilla kirjaimilla, jotta kukaan ei voisi väittää, ettei saanut selvää.
“ Tervetuloa! Vieraanvarainen emäntänne lähti lomalle. Kuukaudeksi. Pakastimessa on kanaa ja pelmenejä. Keiton valmistamiseen menee neljä tuntia, reseptin tuntee Helena. Mukavaa oleskelua!”
Laitoin viereen vara-avaimet ja lähdin.
Taksi odotti jo talon edessä. Kuljettaja nosti laukkuni takakonttiin.
– Helsinki-Vantaalle?
– Helsinki-Vantaalle.
Istuin takapenkille, kiinnitin turvavyön ja katsoin vielä meidän asuntomme ikkunoita. Pimeää. Kaikki nukkuivat.
Auto lähti liikkeelle. Nojasin selkänojaan ja hengitin ulos. Tuntui kuin rintakehäni olisi viimein avattu kunnolla; en ollut edes huomannut, että olin kaksitoista päivää hengittänyt vain puoliksi. Hartiat laskeutuivat. Niskan jomotus hellitti.
Puhelin soi kello 7.42. Istuin jo portilla. Mikael soitti.
Hylkäsin puhelun. Hän soitti uudelleen. Hylkäsin toisenkin.
Sitten tuli viesti: “Missä sinä olet?!”
Vastasin: “Lentokentällä. Lähden lomalle. Kuukaudeksi. Aivan kuten sinun sukulaisesi tulivat meille — ilmoittamatta etukäteen. Lue lappu.”
Kului kaksikymmentäkolme sekuntia hiljaisuutta. Sitten viestejä alkoi tulla yhtenä ryöppynä.