– Entä minäkö en sitten ole väsynyt? Istuin junassa kymmenen tuntia. Silti minä hymyilen.
Suljin kannettavan. Sormia särki näppäimistön jäljiltä, ja selkä tuntui jäykältä kuin siihen olisi vedetty naru liian kireälle. Kuukauden loppuun oli vielä kaksikymmentäyhdeksän päivää.
Kolmantena päivänä Helena päätti järjestää olohuoneemme uusiksi.
Tulin kaupasta kotiin neljän täyden kassin kanssa. Ostoksiin oli mennyt 23 euroa. Kun astuin sisään, en ollut tunnistaa huonetta. Sohva oli käännetty poikittain. Televisio osoitti ikkunaa kohti. Viikunapuuni, jota olin hoitanut kolme vuotta, seisoi käytävän lattialla kuin ylimääräinen tavara.
– Näin on paljon parempi, Helena ilmoitti tyytyväisenä. – Huoneen energian pitää päästä kulkemaan vapaasti.
Laskin kassit lattialle.
– Helena, Mikael ja minä laitoimme huonekalut tarkoituksella niin kuin ne olivat. Jos sohva on tuossa, se peittää patterin. Täällä tulee liian kuuma.
– Höpsis. Sitten avaatte tuuletusikkunan.
Käänsin katseeni Mikaeliin. Hän hieroi nenänvarttaan. Se oli hänen ikuinen eleensä silloin, kun hän ei halunnut joutua minkään asian väliin.
– Äiti, ehkä meidän kannattaisi kuitenkin siirtää ne takaisin, hän aloitti epävarmasti.
– Mikael, minä tiedän paremmin. Olen elänyt tässä maailmassa neljäkymmentä vuotta kauemmin kuin hän.
Nostin viikunapuun lattialta ja kannoin sen takaisin ikkunalaudalle. Sen jälkeen menin sohvan luo ja aloin työntää sitä.
– Mitä sinä oikein teet? Helena nousi puoliksi tuoliltaan.
– Laitan sen paikalleen, vastasin. – Tämä on meidän kotimme. Huonekalut ovat niin kuin me olemme päättäneet.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Helena katsoi Mikaelia. Mikael tuijotti seinää. Seinän takana Heikki vaihtoi televisiokanavaa.
– No niin, Helena sanoi lopulta. – Tällainen hän siis on, sinun vaimosi, Mikael. Kylmä ihminen. Minähän yritin vain teidän parhaaksenne.
Hän poistui keittiöön ja alkoi kolistella astioita niin, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi hänen loukkaantumisensa. Minä siirsin sohvan yksin. Mikael ei tullut avuksi. Lapaluiden väliin iski vihlaiseva kipu.
Illalla Mikael ilmestyi makuuhuoneeseen.
– Miksi sinun piti tehdä noin? hän kysyi.
– Miten niin?
– Äidin nähden. Hän pahoitti mielensä.
– Hän muutti meidän olohuoneemme järjestyksen kysymättä meiltä mitään.
– Hän tarkoitti hyvää.
En vastannut. Menin makuulle ja käänsin selkäni hänelle. Seinän toiselta puolelta kuului Helenan puhelinkeskustelu ystävättärensä kanssa. Sanat kantautuivat selvästi: “miniä on kuin kuivunut korppu”, “minun Mikael-parka kärsii”, “ei osaa edes kunnon keittoa tehdä”.
Seitsemän vuotta. Seitsemän vuoden ajan olin kuunnellut samaa eri muodoissa. Ja joka kerta Mikael vain hieroi nenänvarttaan ja vaikeni.
Seuraavana päivänä Helena käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän hymyili, kattoi pöydän — minun lautasillani — ja selosti Samille, miten oli täällä “pistänyt kaiken järjestykseen”.
Avasin jääkaapin. Tyhjää.
Edellisenä päivänä se oli ollut täynnä. Olin ostanut ruokaa kahdeksi päiväksi. Kuusi aikuista oli syönyt kaiken vuorokaudessa: kaksi kiloa kanaa, voipaketin, leivän, juuston, tomaatit, kurkut ja maitotölkin. 23 euroa yhdessä päivässä, pelkkään ruokaan.
Otin puhelimen esiin, avasin muistiinpanot ja aloin laskea.
Kymmenenteen päivään mennessä luvut olivat jo painuneet mieleeni.
Ruoka: keskimäärin 22 euroa päivässä. Kymmenessä päivässä 220 euroa. Kuukaudessa summa nousisi yli 600 euroon.
Sähkö: pesukone kävi joka päivä. Ennen sitä käytettiin kahdesti viikossa. Neljä ylimääräistä aikuista meidän lisäksemme tarkoitti kuutta täyttä koneellista kahden sijaan.
Vesi: näin lukemat mittarista. Kymmenessä päivässä oli kulunut yhtä paljon vettä kuin Mikaelin ja minun kahden hengen taloudessa yleensä puolessatoista kuukaudessa.
Ja sitten oli vielä minun aikani. Neljä tuntia päivässä hellan ääressä. Kymmenessä päivässä neljäkymmentä tuntia. Kokonainen työviikko pelkkään ruoanlaittoon.
Sami ja Maria olivat vallanneet työhuoneeni pysyvästi. Ilmapatja makasi edelleen keskellä lattiaa. Maria oli ripustanut vaatteitaan työtuolini selkänojalle. Sami oli raahannut huoneeseen kaiuttimen ja kuunteli iskelmää niin, että basso tömähteli seinissä.
Minä tein töitä keittiössä. Kannettava oli puristettuna leikkuulaudan ja kurkkupurkin väliin.
Asiakas soitti keskiviikkona.
– Anna, milloin saan sen raportin? Olen odottanut jo kolmatta päivää.
– Huomenna, sanoin.
Laskin puhelimen pöydälle. Samassa Helena astui keittiöön.
– Anna, tee lihapullia. Sami tykkää niistä perunamuusin kanssa.
Katsoin häntä. Sitten katsoin läppäriäni. Sen jälkeen katsoin taas häntä.
– Helena, minä teen töitä.
– No eihän siinä kauan mene. Jauheliha on jääkaapissa.
Jauhelihaa ei ollut jääkaapissa. Olin tarkistanut sen aamulla. Olin ostanut sitä edellisenä päivänä puolitoista kiloa, noin viidellä eurolla. Se oli kadonnut illallisella lihapullina.
– Jauheliha on loppu, sanoin.
– No käy sitten ostamassa! Kauppa on tien toisella puolella.
Suljin kannettavan hitaasti ja nousin. Käteni puristuivat nyrkkiin aivan itsestään, ja tunsin kynsien painuvan kämmeniä vasten.
Illalla ruokapöydässä — olin lopulta kuitenkin tehnyt lihapullat ja ostanut jauhelihan omilla rahoillani — Helena aloitti uuden aiheen.
– Me Heikin kanssa säästämme remonttiin, hän sanoi. – Eläkkeellä on raskasta. Mikael tietysti auttaa, mutta eihän se paljoa ole.
Nostin katseeni lautasesta.
– Ei paljoa? toistin.
Mikael siirsi vanhemmilleen joka kuukausi 150 euroa meidän yhteisestä budjetistamme. Tiesin summan tarkasti, koska minä hoidin perheemme menojen kirjanpidon.
– Mitä nyt 150 euroa on, Helena huitaisi kädellään. – Eihän sillä saa edes kuukauden ruokia.
Laskin haarukan pöydälle ja katsoin kaikkia vuorotellen. Mikael hieroi taas nenänvarttaan. Sami pureskeli hiljaa. Maria tuijotti lautastaan. Heikki rykäisi.
– Lasketaanpa sitten, sanoin.
Kaikki jähmettyivät.
– Te olette asuneet meillä kymmenen päivää.