– Äiti ja isä tulevat lauantaina. Sami ja Maria myös. He ovat meillä kuukauden.
Mikael sanoi sen aivan ohimennen. Hän seisoi jääkaapin edessä, joi piimää suoraan tölkistä ja selasi puhelintaan. Sävy oli sama kuin jos hän olisi maininnut huomisen sääennusteen.
Minulla oli lautanen käsissäni. Laskin sen pöydälle. Hyvin varovasti.
– Kuukauden, toistin.
– Niin. Isällä on loma, ja äiti on puhunut tästä jo pitkään. Sami tulee Marian kanssa samalla. Ollaan kerrankin kaikki yhdessä, hän sanoi hymyillen nostamatta katsettaan näytöstä. – Ihan normaaliahan se on.
Normaalia. Olimme olleet naimisissa seitsemän vuotta. Sinä aikana hänen sukunsa oli majoittunut meille neljästi. Joka kerta yli viikoksi. Joka kerta lähes varoittamatta. Tai no, melkein. Kolme päivää etukäteen on kai ilmoitus, eikö?
Teen kirjanpitäjän töitä etänä. Työhuoneeni on kahdeksan neliön koppi makuuhuoneen vieressä: pöytä, tietokone, mapit. Kaikki on mitoitettu sentin tarkkuudella, sillä asuntomme on kaksio. Ei mikään kartano.
– Mikael, sanoin ja yritin pitää ääneni tasaisena. – Meitä on kaksi. Huoneita on kaksi. Mihin me laitamme neljä aikuista ihmistä nukkumaan?
Vasta silloin hän irrotti katseensa puhelimesta.
– Äiti ja isä voivat olla olohuoneen sohvalla. Sami ja Maria menevät sinun työhuoneeseesi. Ostetaan ilmapatja.
– Entä missä minä teen töitä?
– Keittiön pöydän ääressä, hän kohautti olkapäitään. – Tai makuuhuoneessa. Onhan sinulla läppäri.
Jäin seisomaan ja tuijotin häntä. Hän ei ollut edes kysynyt. Ei “kävisikö se”, ei “mitä mieltä olet”. Hän vain ilmoitti asian valmiina päätöksenä. Aivan kuin asunto olisi ollut hänen ja minä jokin siihen kuuluva lisäosa.
– Olisit voinut edes puhua tästä kanssani etukäteen, sanoin.
– Mitä siinä olisi pitänyt puhua? He ovat minun vanhempani. Eivät mitään vieraita.
Eivät vieraita. Mutta eivät minunkaan perhettäni. Vedet täyttivät keuhkoni, ja puhalsin ne hitaasti ulos.
– Hyvä on, sanoin lopulta. – Mutta yhdellä ehdolla. Sinä laitat ruoan. Sinä siivoat. He ovat sinun vieraasi, joten sinä myös huolehdit heistä.
Mikael naurahti, kuin olisin heittänyt vitsin.
– Anna, älä nyt. Äiti tekee kyllä ruoat itse. Hänhän rakastaa kokkaamista.
En vastannut. Olin säästänyt rahaa puoli vuotta. Joka kuukausi seitsemänkymmentä, joskus kahdeksankymmentä euroa freelancetöistä, joita otin varsinaisen työni päälle. Iltaisin ja öisin. Laskin muiden ihmisten taseita, jotta saisin kerättyä lomarahat. Kunnon lomaan, meren äärelle, hiljaisuuteen. Erillisellä kortilla oli jo neljäsataakahdeksankymmentä euroa.
Se oli pieni pakoreittini. En silloin vielä arvannut, miten pian sitä tarvittaisiin.
Lauantaina he saapuivat. Kaikki neljä. Mukanaan kolme matkalaukkua, kaksi kassia ja markettikassit, joissa oli kolme purkkia suolakurkkuja sekä paketti tattaria. Tuliaiset kai.
Helena astui sisään ensimmäisenä. Isokokoinen nainen, jokaisessa sormessa sormus ja ääni, joka sai naapurinkin kissat säpsähtämään. Hän mittaili eteistä katseellaan kuin olisi tullut tarkastamaan remonttikohdetta.
– Ahdasta teillä on, hän totesi tervehdyksen sijaan. – Ja nuo tapetit… kuinka kauan niitä vielä katsellaan? Sanoin siitä jo viime kerralla.
– Päivää, vastasin.
Appiukkoni Heikki oli hiljainen ja lähes huomaamaton mies. Hän nyökkäsi minulle ja katosi saman tien television ääreen. Mikaelin vanhempi veli Sami pujottautui ovesta sisään kylki edellä. Hänen perässään tuli Maria, laiha ja vaitonainen, katse alati lattiassa.
Mikael pyöri ympäri asuntoa. Hän kantoi laukkuja, siirteli työhuoneeni kalusteita ja levitti ilmapatjan lattialle. Patja vei puolet huoneesta. Työpöytäni työnnettiin seinää vasten niin tiukasti, ettei tuoli enää mahtunut sen eteen.
– Minähän teen täällä töitä, sanoin Mikaelille keittiössä.
– Teet sitten keittiön pöydän ääressä. Väliaikaisesti vain. Kuukausi menee nopeasti.
Vain kuukausi. Kaksisataaneljäkymmentä työtuntia keittiönpöydässä, kattiloiden ja anopin vieressä.
Ensimmäisen päivän vietin hellan ääressä. Helena ei laittanut ruokaa. Hän johti. Hän istui jakkaralle, ristisi käsivartensa ja aloitti ohjeistuksen:
– Sipuli pienemmäksi. Noin isot palat eivät kuulu keittoon, vaan sikolättiin.
– Porkkana raastetaan, ei kuutioida. Kuka noin muka tekee?
– Väärää öljyä. Pitää olla kylmäpuristettua. Mikael, kirjoita ylös, että vaimosi ostaa sitä.
Seisoin lieden ääressä kolme tuntia. Paahdoin punajuuret uunissa kuten aina, jotta väri säilyisi. Anoppi kumartui kattilan ylle, nuuhkaisi ja väänsi kasvonsa irvistykseen.
– Borssin kuuluu olla tummaa. Tämä on vaaleanpunaista vettä.
Nielin vastaukseni. Mikael istui olohuoneessa isänsä kanssa ja katsoi jalkapalloa. Ehto siitä, että hän kokkaa, oli unohtunut tasan kahdessatoista tunnissa.
Sami söi kuin kolme miestä. Ensin yksi lautasellinen borssia, sitten toinen, ja leipää katosi puoli limppua. Maria pyöritteli lusikkaa lautasellaan. Helena söi myös, mutta kommentoi jokaista suupalaa.
– Liikaa suolaa, hän ilmoitti.
Heikki otti ääneti lisää. Päätin tulkita sen kohteliaisuudeksi.
Ensimmäisen illan päätteeksi tiskasin kuuden ihmisen astiat. Kaksikymmentäkaksi kappaletta: lautasia, mukeja, kattiloita ja paistinpannu. Mikael katsoi sarjaa. Sami kuorsasi minun työpisteelläni.
Menin makuuhuoneeseen ja istuin sängyn laidalle. Avasin läppärin. Minulla oli kiireellinen raportti kesken, asiakas odotti sitä maanantaiksi. Näyttö heijasti lampun valoa, pöytä oli liian matala, ja jouduin työntämään tyynyn kyynärpäiden alle.
Seinän takaa kuulin, kuinka Helena selitti Mikaelille, että “miniä voisi edes joskus hymyillä”. Jokainen sana kantautui selvästi korviini.
– Hän on väsynyt, äiti, sanoi Mikael.