— Ensimmäinen vaihtoehto: minä irtisanon sinut heti, ilman erorahaa, koska olen yhtiön ainoa perustaja, Helena sanoi jäätävän tyynesti. — Ja se näkyy sekä maineessasi että luottotiedoissasi. Toinen vaihtoehto on tämä: kokonainen nippu asiakirjoja sinun pienistä järjestelyistäsi lähtee Verohallinnolle ja poliisille. Valinta on sinun. Aikaa sinulla on huomiseen.
Mikael valahti tuoliaan vasten. Vasta siinä hetkessä hän tuntui ymmärtävän, miten syvän kuopan oli itse itselleen kaivanut. Hän oli rakentanut suunnitelmansa sen varaan, että äidin hyväntahtoisuus olisi ehtymätöntä. Helena ei ollut ennen koskaan asettunut häntä vastaan näin suoraan. Hän oli korkeintaan vihjannut, antanut ymmärtää, katsonut pitkään ja jättänyt loput Mikaelin omantunnon varaan.
— Mikael… Sofia kuiskasi. Hänen äänensä vapisi niin hiljaa, että se oli tuskin muuta kuin henkäys.
— Ole vaiti, Mikael tokaisi kuivasti ja vetäytyi hänestä kauemmas.
Helena avasi hitaasti käsilaukkunsa, otti sieltä esiin rullalle taivutetun kansion ja laski sen pöydälle. Hän painoi kätensä sen päälle ja naputti kartonkikantta punaisiksi lakatuilla kynsillään.
— Tässä on enemmän kuin tarpeeksi, jotta oikeat viranomaiset kiinnostuvat sinusta hyvin vilkkaasti, hän totesi katsomatta hetkeksikään pois poikansa silmistä.
Mikaelin katse muuttui lasimaiseksi. Siitä katosi sekä uhma että ylimielisyys, aivan kuin joku olisi sammuttanut valon hänen sisältään. Petos? Omasta äidistä? Sellaista vaihtoehtoa hän ei ollut laskenut mukaan mihinkään suunnitelmaansa.
Helena sujautti kansion takaisin laukkuunsa ja nousi.
— Kiitos käynnistä, Mikael, hän sanoi kohteliaasti, melkein kuin olisi päättänyt liiketapaamisen. — Ja… onnea asunnon kanssa.
Sitten hän lähti yhtä rauhallisesti kuin oli tullutkin.
Muutama päivä kului. Helena pysähtyi tutun oven eteen, kuten niin monta kertaa aiemminkin, ja painoi ovikelloa. Asunnon sisältä kuului saman tien riemastunut kiljahdus.
— Pienokaiseni, Helena ajatteli, ja hänen huulilleen nousi tahtomatta lempeä hymy.
Oven avasi Anna. Nuoren naisen kasvot olivat väsyneet, silmien ympärillä painoivat tummat varjot, mutta hän yritti silti hymyillä päästäessään anoppinsa sisään.
— Mummo! Mummo! Mummo! vaaleakutrinen pikkutyttö huusi ja syöksyi Helenan kaulaan kuin pieni pyörremyrsky.
— Voi minun rakas aarteeni, oma päivänpaisteeni! Helena nosti Ainon syliinsä, painoi suukkoja tämän poskille ja hengitti sisään lapsen puhtaiden, makealta tuoksuvien hiusten hajua. — Sinähän olet kasvanut taas. Kohta olet ihan oikea vahva nuori neiti.
— Mennäänkö ulos, mummo? Aino kysyi ja alkoi jo kiemurrella irti halauksesta.
— Tietysti mennään. Sitä vartenhan minä tulin, Helena vakuutti. — Mutta ensin puetaan sinut kunnolla sään mukaan. Ei niin kuin eilen, jolloin tuuli oli vähällä viedä koko mekon mennessään.
— Joo! Joo! Joo! Aino kiljaisi, laskeutui lattialle ja kipitti eteiseen.
Helena kääntyi Annan puoleen. Hänen tarkka katseensa huomasi heti kalpeuden, uupumuksen ja sen oudon jähmeyden, jota ihminen kantaa kasvoillaan, kun on nukkunut liian vähän ja kantanut liikaa.
— No niin, Anna. Ollaanko tänään jo voiton puolella vai vielä siinä kuuluisassa maanantaista selviämisen tilassa? Helena kysyi pehmeästi, mutta äänessä häivähti tuskin huomattava ironia.
— Surkeasti, Anna vastasi ja levitti käsiään avuttomana. — Jos rehellisiä ollaan, mielialani on lähempänä Mariaanien hautaa kuin mitään maanpäällistä.
— Ahaa, Helena hymähti ja seurasi häntä olohuoneeseen. Näky oli lohduton. Kaappien ovet ammottivat auki lähes tyhjinä, seinustoille oli kasattu laatikoita ja kasseja, ja lattialla lojui tavaraa epämääräisinä röykkiöinä. Verhojen välistä siivilöityvä pölyinen valo teki sekamelskasta vieläkin armottomamman näköisen. — Onpa täällä maisema. Toivottavasti tuo ei ole kokoelma onnellisen perhe-elämän tyhjiksi osoittautuneita lupauksia. Osasin kyllä odottaa sotkua, mutta tämä on jo oma taiteenlajinsa.
— Olen itsekin järkyttynyt, Anna huokaisi tukahdutetusti ja painoi käden otsalleen. — Tuntuu kuin en olisi asunut täällä seitsemää vuotta, vaan kerännyt esineistöä johonkin järjettömyyden museoon. Jokainen nurkka todistaa jonkun typeryydestä.
— Kenen typeryydestä tarkalleen ottaen? Helena kysyi rauhallisesti, vaikka lauseen alla kulki täysin selvä viittaus.
— Älä pakota minua sanomaan ääneen sitä, minkä me molemmat jo tiedämme, Anna huitaisi kädellään. — Mutta kai minua voi onnitella siitä, että yritän saada järjestystä aikaan. Tai en tiedä. Olen kuin Sisyfos, paitsi että kiven sijasta työnnän edelläni hänen vanhoja solmioitaan ja omia harhakuvitelmiani.
— Sisyfos sentään tiesi, miksi hän vieritti kiveään, Helena huomautti kuivasti. — Sinä taas raivaat tilaa jollekin uudelle. Tai edes ilmalle. Se on jo edistystä.
— Minä puen Ainon, muuten hän on kohta vetänyt saappaat käsiinsä, Anna sanoi kiireisesti ja aikoi mennä eteiseen.
— Odota hetki, Anna, Helena pysäytti hänet lempeästi mutta niin päättäväisesti, ettei sitä voinut ohittaa. Hän avasi tyylikkään laukkunsa ja otti esiin siististi taitellun paperinipun. — Ota nämä. Minusta sinun on aika nähdä ne. Jotta viimeisetkin kuvitelmat haihtuvat ja niiden tilalle mahtuu terve järki.
Hän ojensi asiakirjat Annalle ja meni sitten auttamaan Ainoa pukemisessa. Anna jäi yksin paperit käsissään.
Aluksi hän vain vilkaisi rivejä, melkein ymmärtämättä lukemaansa. Sitten hänen katseensa pysähtyi. Hän luki saman kohdan uudelleen. Ja vielä kerran. Väri pakeni hänen kasvoiltaan. Sormet puristuivat paperin ympärille niin lujasti, että arkit rypistyivät. Vaikka hän selvästi yritti pidätellä itseään, kyyneleet alkoivat valua poskia pitkin.
Sanaakaan sanomatta, kuin unessa kulkien, Anna meni Helenan luo. Tämä oli juuri napittamassa Ainon takkia. Anna kietoi käsivartensa Helenan ympärille, painoi kasvonsa tämän olkapäätä vasten ja kuiskasi katkonaisella äänellä:
— Äiti… Kiitos… Kiitos niin paljon… Minä… minä en tiennyt. Olin aivan sokea.
— Äiti? Aino kysyi hämmästyneenä ja katsoi suurilla ruskeilla silmillään vuoroin äitiään, vuoroin mummoaan. — Onko mummo äiti?
— On, kultaseni, Anna vastasi ja pyyhkäisi kyyneleitä kämmenselällään. Hän piti yhä tiukasti kiinni Helenasta. — Mummokin on äiti. Kaikkein luotettavin sellainen.
— Minä en anna kenenkään satuttaa lapsenlastani, Helena sanoi hiljaa, mutta äänessä oli terästä. Hän silitti Annaa lempeästi selästä. — Enkä hänen äitiäänkään. Kenelläkään ei ole oikeutta tulla sotkemaan elämäänne alhaisuudella. Nämä paperit ovat todisteita. Nyt et ole enää aseeton.
— Kiitos, Anna hengitti syvään ja yritti koota itsensä. — En osaa sanoa muuta. Kiitos kaikesta.
— No niin, onko vapautusjoukko valmiina lähtöön? Helena kysyi reippaasti ja rikkoi raskaan tunnelman tarkoituksella. — Aurinko paistaa, tuuli on raikas. Täydelliset olosuhteet strategiselle kävelylle ja taktiselle jäätelölle, eikö niin?
Aino kiljaisi heti:
— Hurraa! Jäätelöä!
Anna nyökkäsi hymyillen kyyneltensä läpi. Hän meni yhden laatikon luo, avasi sen ja nosti esiin kuluneen mutta puhtaan nallekarhun. Se oli Ainon uskollinen ystävä, selviytynyt kaikista myrskyistä ja muutoksista. Anna katsoi pehmolelua ja sanoi karvaan hymyn häivähtäessä kasvoillaan:
— Tiedätkö, äiti, tämä nalle on tämän kodin ainoa “mies”, joka ei ole koskaan pettänyt minua eikä valehdellut. Luotettava pehmoritaria myöten.
— Arvokas yksilö, Helena totesi kevyen ivallisesti. — Pidä siitä kiinni. Kokemus osoittaa, että pehmolelun uskollisuus voi olla kalliimpaa kuin joidenkin ihmisten.
Anna asetti nallen vapautuneelle hyllylle. Tylliverhon läpi lankeava auringonsäde osui juuri sen kasvoihin, aivan kuin olisi alleviivannut hiljaa: tässä on todellisen, teeskentelemättömän lämmön merkki.