Ovi avattiin melkein heti.
— Ihanaa nähdä sinua, Anna sanoi ja yritti peittää äänestään levottomuuden.
— Hei, kultaseni, Helena vastasi hillitysti ja kosketti kevyesti miniänsä poskea. — Missä meidän prinsessamme on?
— Omassa huoneessaan. Hän järjestelee tavaroitaan, Anna sanoi hiljaa.
— Onko hän taas levittänyt kaiken pitkin lattioita? Helena kysyi riisuessaan kenkiään ja astuessaan olohuoneen puolelle.
Huoneen näky sai hänet pysähtymään. Tavallinen, kodikas tila oli muuttunut sekasortoiseksi varastoksi: lattialla lojui puoliksi täytettyjä muuttolaatikoita, leluja, vaatteita ja kirjoja. Kaikki näytti siltä kuin koti olisi jo revitty irti paikoiltaan, vaikka kukaan ei ollut vielä lähtenyt minnekään.
— Kaksi viikkoa, Anna sanoi elottomalla äänellä. Hän otti hyllystä kirjan ja laski sen mekaanisesti laatikkoon, aivan kuin kädet olisivat toimineet ilman hänen tahtoaan.
— Tiedätkö mitä, Helena sanoi ja astui hänen luokseen. Hän otti kirjan Annan käsistä ja palautti sen päättäväisesti takaisin hyllyyn. — Pidetään pieni tauko. Muutama päivä. Työnnä laatikot vaikka nurkkaan odottamaan. Minä en ole vielä puhunut poikani kanssa. Hänen “työmatkansa” ovat tunnetusti olleet arvaamattoman pitkiä.
— Niin… Anna mumisi hämmentyneenä ja katseli ympärillään vallitsevaa sotkua, kuin ei olisi tiennyt, mihin tarttua.
— No, missä minun pieni aarteeni nyt on? Aino! Helena kutsui, ja makuuhuoneesta kuului heti pienten jalkojen töminää.
Hetkeä myöhemmin oviaukkoon ilmestyi pieni hahmo, joka syöksyi suoraan isoäitinsä syliin.
— Mummi! tyttö kiljaisi ilosta.
— Voi sinua, kaunokaiseni! Minun pikku päivänpaisteeni, rakas muruseni, kultainen lapseni, Helena leperteli ja painoi Ainon tiukasti itseään vasten.
— Mummi, mummi, mummi, Aino hoki ja painautui hänen kaulaansa vasten.
— Mitäs jos lähdettäisiin puistoon? Näytetään syksyn lehdille, millainen taitava pieni taiteilija sinä olet, Helena ehdotti ja kannatteli tyttöä varovasti sylissään.
— Öh… minä… Anna vilkaisi muuttolaatikoita eikä saanut lausettaan loppuun. Hänen katseensa kulki tavarakasojen ja Helenan välillä, ja siinä oli äänetön kysymys.
— Viikon loppuun asti, Helena sanoi pehmeästi, mutta sellaisella varmuudella, ettei hänen sanojaan voinut ohittaa. — Anna minulle sen verran aikaa.
— Hyvä on, Anna henkäisi. Helpotus kulki hänen kasvojensa yli kuin varovainen valo. Hän lähti hakemaan takkia ja kenkiä, yhä epävarmana, mutta liikkeissä oli jo jotakin muutakin: hentoa, lähes pelokasta toivoa.
Muutaman päivän kuluttua syksyinen aurinko siivilöityi kullanvärisenä erään hienostoravintolan suurista ikkunoista, kun Helena astui sisään. Hän oli pukeutunut virheettömästi, kuten aina, eikä hänen tarvinnut etsiä kauan. Mikael istui ikkunan viereisessä pöydässä. Hänen vieressään oli nuori nainen.
Helena pysähtyi vain sekunnin murto-osaksi. Sitten hän käveli pöydän luo, istuutui rauhallisesti ja käänsi katseensa poikaansa.
— Mikael. Minä kuvittelin kutsuneeni sinut kahdenkeskiseen keskusteluun, hän sanoi matalalla äänellä. — Selittäisitkö, miksi tämä henkilö on täällä?
— Äiti, hän on Sofia. Minun morsiameni, Mikael vastasi ja kurtisti hieman kulmiaan.
— Kuinka liikuttavaa. Kutsuni oli kuitenkin osoitettu nimenomaan sinulle, Helena totesi viileästi. — Ei hetken mielijohteesta syntyneiden ihastusten esittelytilaisuudeksi.
Sofia jäykistyi. Hän ymmärsi heti, että häntä ei vain arvioitu, vaan hänet oli jo valmiiksi todettu tarpeettomaksi.
— Ehkä minun olisi parempi lähteä? hän ehdotti hiljaa.
— Et lähde, Mikael sanoi terävästi. Sitten hän katsoi äitiään uhmakkaasti. — Minulla ei ole salaisuuksia Sofialta. Hän saa kuitenkin tietää kaiken.
— Ymmärrän. Siinä tapauksessa hän voi jäädä. Näkee ehkä nopeammin, millaisen “aarteen” on valinnut, Helena sanoi kylmästi ja antoi katseensa liukua Sofian yli kuin olisi arvioinut halpaa esinettä kirpputorilla.
Sofian ripset värähtivät. Väri pakeni hänen kasvoiltaan.
— No niin, poikani, Helena aloitti ja suoristi helmikaulanauhansa huolellisella, täsmällisellä liikkeellä. — Keskustelumme aiheena on asunto. Tarkemmin sanottuna sinun kunnianhimoinen yrityksesi häätää Anna ulos.
— Se asia on jo päätetty, Mikael sanoi ja nojautui tuolissaan taaksepäin. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta jännitys näkyi hänen jokaisessa lihaksessaan. — Siitä ei ole enää mitään puhuttavaa.
— Olet väärässä, rakas, Helena vastasi tyynesti. — Asia on päätetty vasta silloin, kun kaikki osapuolet hyväksyvät sen. Minä en hyväksy.
— Tarvitsen sen asunnon. Menen naimisiin Sofian kanssa, ja me muutamme sinne, Mikael intti. Hänen äänensä kohosi.
— Ette muuta. Ja nyt kuulet miksi. Helena kääntyi hitaasti Sofian puoleen, ja hänen sävyynsä ilmestyi imelä, viiltävä terä. — Pikkutyttö, ehkä sinun kannattaisi tukkia korvasi tai käydä puuteroimassa nenäsi. Muuten saatat kuulla jotakin, mikä pilaa tuon suloisen, viattoman ilosi.
— Istu, Mikael komensi Sofiaa ja laski kätensä tämän olkapäälle. Eleen oli tarkoitus suojella, mutta siinä oli enemmän omistajan otetta kuin hellyyttä.
— Minä vain ajattelin nuoren olennon hermoja, Helena vastasi kevyen loukkaantuneella äänellä, aivan kuin hänen hyväntahtoisuuttaan ei olisi osattu arvostaa.
— Anna muuttaa pois, Mikael huokaisi ja yritti saada tilanteen takaisin hallintaansa. — Olen jo sanonut sen hänelle.
— Sallinet, että muistutan sinua, nuori mies, Helena sanoi, ja hänen äänensä kovettui teräkseksi. — Asunto, jossa Anna asuu tyttärentyttäreni kanssa, on juridisesti minun. Aivan kuten se asunto, jossa minä itse asun.
— Äiti, se on pelkkä järjestely! Muodollisuus! Mikael vastusti nopeasti. — Laitoin sen sinun nimiisi vain siksi, että…
— Koska verojen kiertäminen tuntui sinusta helpommalta. Siinä onkin kaikkien nykyisten “ongelmiesi” juuri, Helena keskeytti ja piirsi pitkillä sormillaan ilmaan lainausmerkit. — Ja Annan asunnon sinä myös ostit. Kirjoitit sen minun nimiini ja ajattelit myöhemmin ottavasi sen takaisin, kun tarve tulee. Mutta lahjavero jäi kummasti maksamatta. Kovin kätevä unohdus.
— Äiti, älä sotkeudu raha-asioihini, Mikael sanoi kireästi. — Ne eivät kuulu sinulle.
— Muistutan sinua, rakas poikani, Helena jatkoi lempeästi, aivan kuin tekisi hänelle palveluksen, — että minä olen kahden yrityksesi ainoa perustaja. Paperilla. Sillä samalla paperilla, jonka sinä mieluusti unohdat aina, kun se ei satu palvelemaan sinua.
— Äiti, mitä sinä oikein…? Mikaelin silmät suurenivat aidosta hämmennyksestä. — Sehän on vain muodollisuus.
— Kävin asiakirjat läpi. Huolellisesti. Vertailin ilmoitettuja tuloja todelliseen liikevaihtoon. Ero on huomattava, Mikael, Helena sanoi ja kumartui hieman eteenpäin. — Vähintään kaksikymmenkertainen. Kaksikymmenkertainen. Se ei ole kirjanpitäjän lipsahdus. Se on järjestelmä.
— Sinä laskit ne? Mikaelin kasvot kalpenivat äkisti.
— Perustajana minulla on täysi pääsy kirjanpitoon. Näen, minne rahat kulkevat. Minua ei edes järkyttänyt summien suuruus, Helena pudisti päätään kuin pettynyt opettaja. — Minua järkytti röyhkeys, jolla olet väärentänyt allekirjoituksiani maksutositteisiin. Ja muuten, et edes erityisen taitavasti.
— Mutta se, että sinä olet perustaja, on pelkkää kuvi… Mikael aloitti.
Helena ei antanut hänen jatkaa. Hänen kämmenensä iskeytyi pöytään niin, että posliini kilahti.
— Vaiti! hänen äänensä sivalsi kuin ruoska. — Vielä yksikin sana “kuvitelmista” tai “muodollisuuksista”, ja erotan sinut. Tänään. Ymmärrätkö? Se ei ole mikään leikki. Se on täysin todellista.
— Mitä?! Mikaelin kasvot lehahtivat punaisiksi, ja suonet pullistuivat hänen kaulallaan. Sofia hätkähti ja muuttui entistä kalpeammaksi.
— Minun yritykseni elättävät sinut. Tiedän todelliset tulosi. Tiedän myös sen naurettavan pienen summan, jonka maksat Annalle oman tyttäresi elatukseen. Ehdotukseni on hyvin yksinkertainen, Helena lausui jokaisen sanan hitaasti ja selvästi. — Kirjoitat välittömästi lahjakirjalla asunnon Annan nimiin. Ensi kuusta lähtien nelinkertaistat elatusmaksun. Et paperitulojesi mukaan, vaan todellisten tulojesi perusteella. Muussa tapauksessa…
— Muussa tapauksessa mitä? Mikael kysyi hampaidensa välistä, ääni vihasta tukahtuneena.
Helena katsoi häntä jäätävän rauhallisesti ja ryhtyi luettelemaan vaihtoehtojaan.