Lopulta Anna painoi äänet kokonaan pois.
— Jäätkö minun luokseni? Laura kysyi. — Ainakin siksi aikaa, että löydät oman asunnon.
— Jos siitä ei ole sinulle liikaa vaivaa…
— Älä viitsi, hölmö, Laura tönäisi häntä kevyesti olkapäähän. — Mehän olemme nyt yhtiökumppaneita. Rakennetaan tämä kaikki yhdessä.
Illalla he istuivat Lauran keittiössä teekuppien ääressä ja alkoivat tehdä listaa. Tarvittiin laitteita, kalusteita, tekijöitä, mainontaa, lupia, aikatauluja… Asioita oli valtavasti, mutta Anna ei tuntenut enää lamaannuttavaa pelkoa. Se pelko oli kuulunut aikaan, jolloin hän oli elänyt jonkun muun ehdoilla. Nyt se oli väistynyt taka-alalle.
Seuraavana aamuna, keskiviikkona, Anna heräsi varhain. Laura nukkui vielä. Anna nousi hiljaa, pukeutui ja astui ulos. Joulukuinen aamu oli kirpeä ja kylmä, ja liikkeiden ikkunat loistivat jo joulun valoissa. Ihmiset kiiruhtivat töihin, kahviloista kuului naurua, ja joku pysähtyi kuvaamaan koristeltuja kuusia.
Anna poikkesi kukkakauppaan ja osti itselleen kimpun valkoisia ruusuja. Ei mitään erityistä syytä varten. Vain siksi, että hän sai.
Sieltä hän jatkoi salongille — heidän salongilleen. Hän avasi oven, meni sisään ja asetti kukat ikkunalaudalle. Sitten hän istahti tyhjän huoneen lattialle ja jäi siihen hiljaa. Hän antoi ajatustensa kulkea.
Puhelin värähti. Viesti oli tuntemattomasta numerosta: “Tässä Antti. Miten voitte?”
Anna vastasi: “Hyvin. Kiitos teille. Oikeasti hyvin.”
Hetken kuluttua näytölle ilmestyi uusi viesti: “Hyvä kuulla. Minäkin tein päätöksen. Jätin eropaperit tänä aamuna. Olkoot yhdessä — he ansaitsevat toisensa.”
Anna hymyili itsekseen. Oli erikoista, miten kaksi toisilleen vierasta ihmistä saattoi yhtäkkiä huomata olevansa samalla puolella vain siksi, että joku toinen oli pettänyt heidät.
Puolenpäivän aikaan Laura saapui paikalle suunnittelijan kanssa. Nuori nainen esittäytyi Sofiaksi. Hänellä oli räikeänväriset hiukset ja tabletti, johon hän luonnosteli nopeasti erilaisia vaihtoehtoja. He puhuivat seinien sävyistä, tuolien paikoista, peileistä, valaistuksesta ja siitä, miten tila saataisiin tuntumaan avaralta. Anna kuunteli tarkasti ja lisäsi väliin omia ajatuksiaan. Sofia nyökkäili ja kirjoitti kaiken muistiin.
— Teillä on hyvä silmä, hän sanoi lopulta. — Harvoin asiakkaat hahmottavat tilan näin luontevasti.
Anna kiitti, ja jokin lämmin liikahti hänen sisällään. Ensimmäistä kertaa vuosiin joku ei sivuuttanut hänen mielipidettään eikä kuitannut sitä mitättömänä. Joku todella piti sitä arvokkaana.
Illalla, kun muut olivat lähteneet, Anna jäi salongille yksin. Hän istui ikkunalaudalle ja katseli kadulle. Ihmisiä kulki ohi, jokaisella omat kiireensä, murheensa ja pienet ilonsa. Ja hän oli osa sitä samaa virtaa. Ei rikottu vaimo, ei Sarin käytettävissä oleva apulainen, vaan Anna. Nainen, joka avasi kauneussalongin. Nainen, joka aloitti alusta.
Silloin puhelin soi jälleen. Tällä kertaa Anna vastasi, sillä näytöllä näkyi Mikaelin numero.
— Haloo, hän sanoi tyynesti.
— Anna… Mikaelin ääni vapisi. — Missä sinä olet? Tule kotiin, jutellaan tästä…
— Meillä ei ole enää mitään puhuttavaa, Mikael.
— Tämä on väärinkäsitys! Sari… se vain tapahtui… minä en tarkoittanut…
Anna naurahti kuivasti.
— Neljä kuukautta kestänyt väärinkäsitys? Mielenkiintoista. Kuuntele tarkkaan, sillä en aio käyttää tähän enempää aikaa. Haen eroa maanantaina. Asunto on sinun, en vaadi siitä mitään. Rahat, jotka otin, ovat minun. Minä ansaitsin ne. Siinä kaikki.
— Mutta An…
— En ole enää sinun Annasi, hän keskeytti. Samalla hän tunsi, kuinka jokin viimeinenkin side hänen sisällään katkesi ja irtosi. — Elä Sarin kanssa. Onnea matkaan.
Hän lopetti puhelun. Sen jälkeen hän esti Mikaelin numeron. Sitten Sarin. Ja vielä kaikki muutkin, jotka kuuluivat siihen vanhaan elämään.
Ulkona katulamput syttyivät yksi toisensa jälkeen. Taivaalta alkoi leijua lunta, kevyttä ja pehmeää. Anna seurasi, miten hiutaleet pyörivät näyteikkunoiden valossa, ja ajatteli, että nyt oli joulukuu. Uusi vuosi oli aivan lähellä. Ja niin oli myös uusi elämä.
Hän nousi, lukitsi tilan ja lähti kävelemään katua pitkin. Taskussa painoi salongin avainnippu — raskas, todellinen, hänen omaansa muistuttava. Takin toisessa taskussa oli puhelin, joka ei enää huutanut loputtomia vaatimuksia. Päässä pyörivät suunnitelmat, ideat ja toivo.
Ja edessä oli kaikki.
Aivan kaikki.
Kuukauden kuluttua salonki avattaisiin. Ensimmäiset asiakkaat astuisivat sisään. Laura tekisi manikyyrejä, Sofia leikkauksia, ja Anna johtaisi kokonaisuutta — omaa työtään, omaa unelmaansa.
Mikaelista… no, eläköön hän Sarinsa kanssa. Antakoon äitinsä nyt määräillä häntä. Se ei ollut enää Annan tarina.
Annan tarina oli tässä. Tässä kaupungissa, tällä kadulla, pienessä salongissa, jossa oli suuret ikkunat. Paikassa, jossa tuoksui maalilta ja toivolta. Paikassa, jossa hän sai vihdoin olla oma itsensä.