— Halusin, että saisitte kuulla sen mieluummin etukäteen kuin heidän suustaan siellä pöydässä, Antti jatkoi matalalla äänellä. — Sen illallisen aikana heidän on tarkoitus ilmoittaa kaikille teidän suhteestanne… tai oikeammin siitä, että se on ohi. Kaikkien edessä. Niin, ettette te voisi reagoida ilman, että näyttäisitte itse hankalalta.
Siinä se oli.
Siksi Mikael oli ollut niin itsepintainen. Siksi anoppi oli yhtäkkiä keksinyt kutsua koko suvun koolle. Kyse ei ollut mistään perheillallisesta eikä juhlanpoikasesta. Se oli järjestetty teloitus. Julkinen, nöyryyttävä ja tarkkaan suunniteltu.
Anna vajosi tuolille. Kurkkuun oli noussut kova pala, mutta kyyneleitä ei tullut. Ei yhtäkään. Niiden tilalla sisällä leimahti viha — kirkas, polttava, terävä viha, sellaista hän ei ollut tuntenut vuosiin.
— Kiitos, että kerroitte, hän sanoi lopulta yllättävän tyynesti. — Entä te? Mitä te aiotte tehdä?
Linjalla tuli hetken hiljaista.
— En vielä tiedä, Antti vastasi. — Mietin. Meillä on kaksi lasta… — Hän huokaisi raskaasti. — Mutta teille halusin sanoa yhden asian: älkää antako heidän tehdä teistä uhria. Ei sillä illallisella. Toivon, että ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Sitten puhelu katkesi.
Anna jäi istumaan paikoilleen ja tuijotti puhelimen pimentynyttä näyttöä. Hetken kuluttua hän nousi. Askel askeleelta hän meni makuuhuoneeseen ja avasi vaatekaapin. Hyllyillä oli Mikaelin vaatteita, aivan kuin mikään maailmassa ei olisi muuttunut.
Hän alkoi nostella niitä alas järjestelmällisesti. Kauluspaidat ensin, sitten farkut, sukat, neuleet. Yksi kerrallaan ne päätyivät suureen matkalaukkuun, jonka he olivat ostaneet kolme vuotta aiemmin yhteistä lomaa varten. Sitä lomaa ei ollut koskaan tullut. Viime hetkellä Mikael oli ilmoittanut, että töissä oli liian kiire.
Puhelin värähti pöydällä.
Laura: “Anna, tila menee kohta sivu suun. Omistaja antaa aikaa iltaan asti. Päätä nopeasti.”
Anna katsoi avointa matkalaukkua. Siististi pinottuja paitoja. Neljän viime vuoden elämää, joka oli yhdessä hetkessä muuttunut menneisyydeksi.
Hän kirjoitti vastauksen: “Maksan varausmaksun tänään. Olen siellä kahdelta.”
Sen jälkeen hän avasi kannettavan tietokoneen ja kirjautui verkkopankkiin. Yhteinen tili. Se sama, jonne heidän säästönsä oli kerätty. Kaksi tuhatta seitsemänsataa euroa.
Anna siirsi koko summan omalle tililleen.
Yhdellä painalluksella.
Sitten hän jäi odottamaan. Noin vartin kuluttua Mikaelilta tuli viesti: “MITÄ HELVETTIÄ? MIHIN RAHAT KATOSIVAT?!”
Anna vastasi rauhallisesti: “Kauneushoitolaan. Ja muuten, illallinen on peruttu. Ruoat ovat jääkaapissa, hae ne itse. Tai pyydä Saria hakemaan.”
Hän laittoi puhelimen äänettömälle.
Soittoja alkoi tulla melkein heti. Puolen tunnin aikana niitä kertyi parikymmentä. Ensin Mikael, sitten anoppi. Sari lähetti ääniviestin, joka oli täynnä tuohtumusta, uhkauksia ja sellaista loukkaantunutta paatosta, johon Anna oli vuosien varrella oppinut turtumaan. Mikael jatkoi tekstiviesteillä; viesteissä oli kirosanoja, syytöksiä ja vaatimuksia.
Anna ei avannut niitä.
Hän pakkasi omaan laukkuunsa tärkeimmät tavarat: asiakirjat, vaihtovaatteita, kosmetiikkapussin, laturin. Sitten hän tilasi taksin. Kun auto pysähtyi talon eteen, hän veti takin päälleen, otti laukkunsa ja lähti asunnosta katsomatta kertaakaan taakseen.
Taksissa oli lämmin. Radiosta kuului hiljaista jazzia. Ikkunan takana kaupunki lipui ohi — sama kaupunki, jossa hän oli neljä vuotta aiemmin mennyt naimisiin ja uskonut vilpittömästi onnelliseen tulevaisuuteen.
— Minne ajetaan? kuljettaja kysyi.
— Ystävän luo, Anna vastasi ja huomasi hymyilevänsä. — Ja sen jälkeen avaamaan kauneushoitolaa.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että ilma kulki keuhkoihin asti.
Laura odotti häntä liiketilan ovella. Paikka oli pieni, mutta valoisa, ja suuret ikkunat avautuivat vilkkaalle kadulle. Sisällä tuoksui tuore maali ja jokin uusi, vielä koskematon mahdollisuus.
— Olet viisi minuuttia myöhässä, Laura sanoi, mutta veti Annan saman tien tiukkaan halaukseen. — Mitä on tapahtunut? Näytät ihan kalpealta.
Anna kertoi kaiken. Lyhyesti, ilman turhaa selittelyä. Pelkät tosiasiat. Laura kuunteli keskeyttämättä. Kun Anna oli valmis, hän pudisti hitaasti päätään.
— Mikä paskiainen, hän sanoi hiljaa. — No niin. Allekirjoitetaan sopimus ensin. Kaiken muun kanssa ehditään kyllä tapella myöhemmin.
Liiketilan omistaja osoittautui iäkkääksi mieheksi, jolla oli lempeät silmät. Hän levitti paperit pöydälle. Anna allekirjoitti nimensä, vaikka käsi vapisi niin, että hänen täytyi puristaa kynää tavallista kovemmin. Varausmaksu oli viisisataa euroa. Hän siirsi sen omalta tililtään.
Ja siinä se oli.
Tila oli heidän. Virallisesti.
— Onnea teille, tytöt, mies sanoi lähtiessään. — Te teette tästä vielä hyvän paikan. Sen minä tiedän.
Kun ovi sulkeutui hänen perässään, Laura kaivoi laukustaan samppanjapullon.
— Tiesin, että tänään tämä ratkeaa, hän ilmoitti ja kaatoi juomaa muovimukeihin. — Meille. Ja uudelle elämälle.
He kilistivät ja joivat.
Lämpö levisi Annan rintaan, mutta se ei johtunut alkoholista. Se tuli siitä oivalluksesta, että hän oli todella tehnyt sen. Hän oli valinnut itsensä.
Puhelin jatkoi soimistaan. Anna vilkaisi näyttöä: kolmekymmentäkaksi vastaamatonta puhelua. Sari, Mikael ja joukko tuntemattomia numeroita.