— Minusta tulee entisen miehesi vaimo. Niin että, tyttöseni, sinun on aika pakata tavarasi ja vapauttaa asunto, nainen ilmoitti.
Anna oli saanut tyttärensä Ainon nukahtamaan vain muutamaa minuuttia aiemmin. Hän oli juuri itsekin valmistautumassa menemään vuoteeseen ja nauttimaan siitä harvinaisesta hiljaisuudesta, joka täytti heidän viihtyisän kotinsa.
Silloin ovikello soi.
Sen heleä melodia rikkoi rauhan kuin tahallinen muistutus siitä, ettei ilta aikonutkaan päättyä niin levollisesti kuin Anna oli toivonut.
— No niin, se siitä, hän mutisi ivallisesti itsekseen ja lähti eteiseen.
Oven takana seisoi lyhyehkö nuori nainen. Hänellä oli vaaleaksi leikattu lyhyt tukka ja suuret ruskeat silmät, joilla hän tarkasteli Annaa poikkeuksellisen tarkasti, aivan kuin olisi yrittänyt päätellä hänestä jotakin tärkeää.
— Niin? Anna kysyi ja rypisti hieman kulmiaan.
— Voi, anteeksi, nainen havahtui kuin olisi palannut ajatuksistaan. — Minun nimeni on Sofia.
— Hauska tavata, Anna vastasi kuivasti ja ristitti käsivartensa rinnalleen. — Oliko sinulla jokin asia?
— Kyllä, kyllä, tietenkin, vieras nyökytteli kiireesti. — Olen Sofia.
— Se tuli jo selväksi, Anna totesi jäätävällä äänellä, jossa alkoi kuulua ärtymystä. — Päästäänkö asiaan?
— Te olette Anna, eikö niin? nuori nainen kysyi epävarmasti.
— Olen. Mitä haluat?
— Ymmärtäkää… Sofia aloitti yllättävän iloisesti. — Minä olen Mikaelin morsian!
Anna kohotti kulmiaan. Hänen silmänsä suurenivat tahattomasti.
”No niinpä tietysti. Valloitukseni on ehtinyt jo hankkia uuden näytteen kokoelmaansa”, Anna ajatteli ja mittaili Sofiaa katseellaan päästä varpaisiin. ”Toisaalta, mitä hänen kokoelmansa minulle enää kuuluu?”
— Haluaisin puhua kanssanne miehestäni… siis sulhasestani, Sofia korjasi nopeasti ja hymyili hermostuneesti.
— Epäilen, ettei minun muistoistani ole sinulle kovin paljon hyötyä. Me emme ole enää yhdessä, Anna vastasi napakasti.
— Tiedän sen. Mikael kertoi. En minä tullut riitelemään!
Anna hymähti mielessään. ”Miksi minä riitelisin? En ole hänen vaimonsa enää. Ja sinä… sinä et merkitse minulle mitään.”
— Minä vain haluaisin kuulla teiltä, millainen minun Mikaelini on, Sofia sanoi ja pidätti miltei hengitystään.
”Minun?” Sana vihlaisi Annaa odottamatta. ”Joskus hän oli minun.”
— Hyvä on, tule sisään, Anna huokaisi lopulta.
Hän päästi kutsumattoman vieraan eteiseen. Oikeastaan uteliaisuuskin heräsi hänessä. Millaiseksi Mikaelin elämä oli muuttunut? Viime aikoina mies ei ollut soitellut lainkaan. Elatusmaksut tulivat kyllä ajallaan, mutta muuten hänestä ei kuulunut juuri mitään.
Anna laittoi vedenkeittimen päälle, valmisti läpinäkyvään teekannuun ruusun terälehdillä maustettua teetä, nosti tarjottimelle kaksi kuppia ja keksejä ja kantoi kaiken olohuoneeseen.
Sofia kulki sillä välin tunnollisesti seinänvierustaa pitkin. Hän katseli tauluja, tutki kirjahyllyjä ja sipaisi sormillaan kirjojen selkämyksiä. Kaikki näytti kiinnostavan häntä suunnattomasti.
— Täällä on todella kaunista! Niin avaraa… ja nuo katot! Valtavat ikkunat, ja tuolla näkyy puisto. Olen aina haaveillut tällaisesta kodista, hän huokaisi ihastuneena.
— Mitä sinä siis halusit kuulla? Anna kysyi laskien tarjottimen pöydälle.
— No… oikeastaan kaiken, Sofia vastasi hajamielisesti ja käveli samalla eräälle ovelle. — Mitä täällä on?
— Älä avaa sitä, Anna sanoi terävästi. — Tyttäreni nukkuu siellä.
— Ai niin, Mikael mainitsi, että sinulla on lapsi. Mikä hänen nimensä olikaan?
— Aino, Anna vastasi lyhyesti.
— Niin, Aino! Sofia kääntyi heti toista ovea kohti. Hän ei kysynyt lupaa, vaan painoi kahvan alas ja astui sisään.
— Hei! Minne sinä oikein menet? Anna parahti ja kiirehti hänen peräänsä.
— Haluan nähdä kaikki huoneet, vieras heitti huolettomasti olkansa yli.
— Kuule, sulje se ovi ja tule heti pois sieltä.
— Miksi? Sofia närkästyi. — Tämähän on minun kotini!
— Mitä? Anna ei ollut uskoa korviaan.
— Niin, minun kotini. Menen naimisiin Mikaelin kanssa, ja hän antaa tämän minulle. Joten minä… Sofia kääntyi ja mittasi Annaa terävällä katseella. — Niin että, tyttöseni, sinun on aika tyhjentää tämä paikka.
— Kuuletko sinä itse, mitä puhut? Anna sihahti hampaidensa välistä ja joutui tosissaan hillitsemään itseään.
— Mitä väliä sillä on, mitä sinä ajattelet! Tulin katsomaan, millaisen lahjan sulhaseni minulle antaa. En halua myöhemmin huomata päätyneeni johonkin läävään. Tämä kyllä kelpaa…
— Riittää! Tämä esitys päättyi tähän. Ulos minun kodistani, heti! Annan ääni helähti kovana.
— Sinä et minua komentele! Sofia kivahti ja kurotti jo seuraavan oven kahvaa kohti.
Anna syöksähti hänen luokseen ja tarttui naista sormista niin äkkiä, että tämä horjahti ja lensi sivummalle, tuskin pysyen jaloillaan. Anna sulki oven varovasti mutta päättäväisesti.
— Häivy, hän sanoi hiljaa, ja hänen äänensä kihisi raivosta.
— Oho, miten kovaa peliä! No kuuntelepa nyt tarkkaan, tyttöseni: annan sinulle kaksi viikkoa aikaa. Sen jälkeen minä muutan tänne. Ymmärsitkö?
Sellainen röyhkeys vei Annalta hetkeksi sanat suusta. Hän ei ollut pitkään aikaan tavannut noin häikäilemätöntä ihmistä.
— Ulos, hän sanoi uudelleen, nyt matalasti mutta jäisen varmasti.
— Olen jo menossa. En ehtinyt katsoa tauluja loppuun, mutta olkoon. Osoite on tiedossa. Hei sitten!
Sofia ryntäsi eteiseen, kiskoi kengät jalkaansa ja livahti porraskäytävään odottamatta, että Anna joutuisi turvautumaan fyysiseen apuun.
— Kaksi viikkoa! hän huusi vielä kerran ja katosi nopeasti portaita alas.
Anna paiskasi oven kiinni. Hän jäi nojaamaan sitä vasten selällään ja tunsi, kuinka polvet pettivät melkein alta.
”Mitä ihmettä tuo oli?” hän mietti kuumeisesti. ”Mikael ei voi tehdä näin. Hänhän lupasi… Vai oliko tämä vain jonkun hänen ihailijattarensa järjetön päähänpisto?”
Hän vilkaisi kelloa. Oli jo myöhä, mutta uni oli kadonnut kauas. Hänen täytyi soittaa Mikaelille. Ensin hän kuitenkin kurkisti Ainon huoneeseen. Tyttö nukkui rauhallisesti pehmoleluaan halaten. Anna ei antaisi kenenkään järkyttää heidän rauhaansa — ei varsinkaan jonkun omahyväisen naisen, joka oli päättänyt kuvitella itsensä tämän kodin emännäksi.
Kerrostalojen ikkunoissa paloi keltaisia valoja. Kadun varrella lyhdyt syttyivät yksi toisensa jälkeen ja piirsivät pitkiä varjoja asfaltille.
Anna kulki levottomana edestakaisin olohuoneessa. Hän suki hienoilla sormillaan kasvoille karanneita hiussuortuvia takaisin paikoilleen. Ajatukset sotkeutuivat toisiinsa, ja sydän jyskytti liian kovaa. Sofian sanat — entisen miehen uuden rakastetun sanat — kaikuivat yhä hänen päässään.
Asunto, jossa Anna ja Aino asuivat, oli ollut aina lämmin ja turvallinen paikka. Pehmeä sohva kuviollisine tyynyineen, hyllyihin asetellut rakkaat kirjat, seinille ripustetut valokuvat — kaikki oli luonut tunteen siitä, että heillä oli oma turvasatama. Nyt tuo idylli vaikutti äkkiä hauraalta, melkein epäluotettavalta.
Anna muisti sopimuksen, jonka hän oli tehnyt Mikaelin kanssa. He saisivat asua tässä kodissa siihen saakka, kunnes Aino kävisi koulunsa loppuun. Niin oli sovittu. Siksi ”morsiamen” ilmoitus tuntui läimäykseltä vasten kasvoja.
Lopulta hän ei kestänyt enää. Hän nappasi puhelimen, valitsi entisen miehensä numeron ja painoi laitteen korvalleen. Muutaman hälytysäänen jälkeen linjalta kuului tuttu ääni.
— Mitä? Mikael murahti ilman tervehdystä.
— Mitä tämä oikein tarkoittaa? Anna purskahti, mutta yritti samalla puhua hiljaa, ettei herättäisi Ainoa. — Luokseni ilmestyi joku uusi raivottaresi ja käski minun tyhjentää asunnon. Onko tämä sinun halpa pilasi, vai oletko siirtynyt ilkeydessä kokonaan uudelle tasolle?
— Hyvä on, ymmärrän, Mikael sanoi. — Tärkeintä on, ettet hermostu.
Anna siirtyi keittiöön. Pieni huone vanhoine mutta huolellisesti hoidettuine kalusteineen oli aina ollut hänelle jonkinlainen pakopaikka. Nyt sekin tuntui ahtaalta ja painostavalta.
— Että en hermostuisi? Anna toisti vaivalloisesti.