Ne olivat juuri ne rahat, jotka Anna oli aikonut säästää laitteiston ensimmäistä maksuerää varten.
Hän puristi silmänsä kiinni. Ohimoissa jyskytti raskaasti. Ja sitten muisto iski äkkiä, kirkkaana kuin salama: heidän hääpäivänsä. Neljä vuotta sitten, elokuussa. Mikael oli seissyt hänen edessään ja lukenut itse kirjoittamiaan runoja, kömpelöitä mutta liikuttavia. Hän oli luvannut kantaa Annaa vaikka käsivarsillaan. Luvannut, että he olisivat aina samalla puolella. Tiimi. Kumppanit.
Tiimi… Ajatus tuntui nyt melkein irvokkaalta.
— Anna, kuuletko sinä minua ollenkaan?! Mikael karjaisi olohuoneesta ärtyneenä.
— Kuulen, Anna vastasi ja avasi silmänsä. — Minä menen.
Hän veti takin ylleen, työnsi jalat lenkkareihin, nappasi laukun ja kortin mukaansa. Kun hän astui porraskäytävään, vastassa oli tuttu haju: tupakansavua, kosteutta ja vanhaa betonipölyä. Hissi oli taas rikki, kuten tavallista. Seitsemän kerrosta alas. Ohi seinien, joihin joku oli raapustanut törkeyksiä, ohi oven, jonka takana nainen huusi lapsilleen kurkku suorana.
Ulkona pureva kylmä kävi heti kasvoihin. Anna kiristi askeliaan, melkein juoksi kulman ympäri auki olevaan kauppaan. Autoja kiisi hänen ohitseen, nuorten porukat nauroivat kovaan ääneen, joku otti kuvia valaistun joulukuusen edessä. Uusivuosi oli jo ovella, koko kaupunki tuntui virittäytyvän juhlaan.
Hänen päässään pyöri vain lista.
Olutta. Kanaa. Perunoita.
Kaupassa oli liian lämmin ja valot häikäisivät. Anna keräsi tavarat koriin nopeasti, lähes ajattelematta, ja laski ostokset kassahihnalle. Loppusumma oli kuusikymmentäkolme euroa. Kortti hyväksyttiin. Tilille jäi kaksi euroa.
Kaksi euroa kahdenteenkymmenenteenseitsemänteen joulukuuta asti.
Kun hän palasi kotiin, Mikael nukkui jo sohvalla. Hän makasi levällään, kuorsasi hiljaa, puhelin rinnan päällä. Televisio pauhasi edelleen tyhjälle huoneelle. Anna vei kassit keittiöön, sammutti olohuoneesta valon ja veti oven varovasti kiinni.
Sitten hän istui keittiönpöydän ääreen ja otti puhelimen esiin. Hetken hän tuijotti näyttöä, ennen kuin kirjoitti Lauralle:
“Älä ole vihainen. Selitän kaiken.”
Mutta eihän siinä ollut mitään selitettävää. Tai oikeastaan oli aivan liikaa. Niin paljon, ettei hän tiennyt, mistä aloittaa. Ja jos hän aloittaisi, kaikki romahtaisi. Se huteraksi käynyt korttitalo, jota hän oli viime kuukaudet pitänyt kasassa pelkällä tahdonvoimalla, sortuisi lopullisesti.
Anna laski päänsä käsivarsien päälle ja jäi siihen. Keittiö oli tyhjä ja hiljainen. Hana tiputti tiskialtaaseen tasaiseen tahtiin, jääkaapin pieni valo välkähteli oven raosta.
Huomenna tulisi uusi päivä. Ja sen jälkeen vielä yksi. Keskiviikkona vieraat saapuisivat, ja hän hymyilisi, kantaisi salaatteja pöytään ja esittäisi, että kaikki oli hyvin. Anoppi huomauttaisi varmasti jotakin hänen kampauksestaan tai mekostaan. Mikael nauraisi muiden mukana.
Niin oli aina ollut.
Aamulla Mikael lähti aikaisin. Ovi paiskautui kiinni ilman hyvästejä. Anna makasi sängyssä selällään ja tuijotti kattoa, kuunnellen, kuinka miehen askeleet loittonivat porraskäytävässä. Puhelimen näytössä luki seitsemän. Hän olisi voinut nukkua vielä tunnin, mutta uni ei enää palannut.
Lopulta hän nousi, meni keittiöön ja napsautti vedenkeittimen päälle. Altaassa odotti eilisen jäljiltä kasa likaisia astioita. Mikael ei tietenkään ollut pessyt niitä. Anna alkoi vaahdottaa lautasta mekaanisin liikkein, kun puhelin soi.
Tuntematon numero.
— Haloo?
— Anna? kysyi vieras miehenääni. Siinä oli kevyt, vaikeasti paikannettava korostus. — Nimeni on Antti. Soitan teille miehenne takia.
Sydän putosi kuin kuilu olisi auennut rinnan alle. Onnettomuus? Sairaala? Kun tuntematon ihminen soittaa seitsemältä aamulla, mieli maalaa heti pahimman mahdollisen kuvan.
— Mitä on tapahtunut? hän henkäisi.
— Ei mitään sellaista. Ei mitään vaarallista. Halusin vain varoittaa teitä… henkilökohtaisesti. Miehenne tapailee minun vaimoani. Sitä on jatkunut neljä kuukautta.
Anna jäi seisomaan tiskialtaan ääreen märkä sieni kädessään. Hän ei saanut ääntäkään ulos. Pään sisällä oli tyhjää. Valkeaa, soivaa tyhjyyttä.
— Oletteko vielä siellä? mies kysyi varovasti.
— Olen, Anna kuiskasi. — Mistä te sen tiedätte?
— Löysin heidän viestinsä. He aikovat muuttaa yhteen uudenvuoden jälkeen. Mikael on luvannut hänelle, että eroaa teistä tammikuussa. Hän sanoi, että päätös on jo tehty.
Sieni luiskahti Annan sormista ja läpsähti tiskialtaaseen. Hän tarttui pöydänreunaan, ettei jalat pettäisivät alta.
— Kuka hän on? Anna kysyi, ja hänen oma äänensä kuulosti vieraalta.
— Sari, mies vastasi. — Teidän anoppinne ystävä.
Sari.
Se sama Sari, jonka oli määrä tulla keskiviikkona. Se nainen, jonka vuoksi Annaa oli käsketty kattamaan pöytä kahdelletoista hengelle. Hetken kaikki oli niin absurdiä, että nauru purkautui hänestä vastoin tahtoa — terävänä, hysteerisenä, hallitsemattomana.
— Oletteko kunnossa? Antti kysyi huolestuneena.
— Olen, Anna sai sanotuksi naurun lomasta. — Hän käski minun laittaa pöydän valmiiksi häntä varten. Häntä ja kaikkia muita varten. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, Antti vastasi hiljaa. — Juuri siksi minä soitin. En halunnut, että jäätte siihen yksin.