— Oletko sinä menettänyt viimeisetkin käytöstapasi? Mikael ei edes kohottanut katsettaan puhelimestaan, kun Anna kulki hänen ohitseen laukku olallaan. — Mihin sinä muka olet lähdössä tähän aikaan?
Anna pysähtyi eteiseen. Hänen sormensa olivat jo kiertyneet ovenkahvan ympärille. Ikkunan takana joulukuinen ilta oli muuttunut aikaa sitten pimeäksi yöksi, ja asunnossa paloi vain keittiön valo: kellertävä, väsyneen näköinen hehku vanhasta lampusta, jonka Mikael oli luvannut vaihtaa jo lokakuussa.
— Tapaan Lauran. Mehän sovimme siitä jo… Anna ehti aloittaa, mutta Mikael katkaisi hänet ja irrotti viimein silmänsä näytöstä.
— Minua ei voisi vähempää kiinnostaa sinun kauneushoitolasi! Ensin katat pöydän äidin vieraille, ja sen jälkeen saat häipyä minne huvittaa, hän sähähti. Hänen äänensä oli niin kylmä, että Anna päästi vaistomaisesti irti ovenkahvasta.
Kauneushoitola. Niin Mikael aina sanoi. Pilkallisesti, venyttäen sanaa kuin kyse olisi ollut lapsellisesta leikistä eikä suunnitelmasta, johon Anna oli puolen vuoden ajan kaatanut kaiken: kirjanpitäjän palkastaan säästämänsä rahat, vapaa-aikansa ja viimeisetkin toiveensa. Laura oli jo löytänyt sopivan liiketilan, ja vuokrasopimus oli tarkoitus allekirjoittaa maanantaina. Kaikki oli melkein valmista.
— Mikael, me sovimme tästä viikko sitten. En minä tiennyt, että sinun äitisi…
— Nyt tiedät. Mikael nousi sohvalta. Hän oli raskasrakenteinen ja seisoi siinä venyneessä t-paidassa, jonka rinnuksessa oli ketsuppitahra. Hän astui lähemmäs, ja Anna tunsi oluen hajun. — Tulossa on kaksitoista ihmistä. Äiti soitti tunti sitten. Sari tulee perheensä kanssa, Janne vaimoineen, ja vielä Heidi-täti… No, ymmärrät kyllä. Katat pöydän. Salaatteja, alkupaloja ja muuta sellaista. Sinähän osaat.
Kaksitoista ihmistä. Keskiviikkona. Kolme päivää ennen viikonloppua, kun Annalla itsellään oli työpäivä iltakahdeksaan asti ja kaiken lisäksi ruoka piti ostaa, valmistaa ja asunto siivota. Tämä sama asunto, joka oli aina täynnä tavarakasoja ja puoliksi levällään. Anna puristi laukkunsa hihnaa niin tiukasti, että nahka narahti epämiellyttävästi hänen sormiensa alla.
— Mikael, en voi perua tapaamista. Se on tärkeä. Menetämme sen liiketilan, jos emme maksa varausmaksua perjantaihin mennessä.
Mikael hymähti. Ei edes naurahtanut, vaan väänsi suupielensä ivalliseen virneeseen, aivan kuin Anna olisi sanonut jotakin käsittämättömän typerää.
— Kuvitteletko sinä ihan tosissasi, että se sinun pikkusalonkisi menee perheen edelle? Äiti kokoaa kaikki tarkoituksella yhteen. Hän haluaa ilmoittaa… Mikael vaikeni äkisti, mutta Anna huomasi sen. Hän huomasi, miten lause katkesi kesken ja miten mies vaihtoi kiireesti suuntaa. — Joka tapauksessa se ei kuulu sinulle. Sinä katat pöydän, ja sillä selvä.
Anna jäi seisomaan paikoilleen laukku yhä kädessään, ja hänen sisällään jokin kääntyi hitaasti ympäri. Se ei tapahtunut ensimmäistä kertaa viime kuukausina. Rehellisesti sanottuna ei edes ensimmäistä kertaa viimeisen vuoden aikana. Mikael oli muuttunut — tai ehkä hän oli vain lakannut peittelemästä todellista itseään. Ennen hän oli edes teeskennellyt kuuntelevansa. Ennen hän oli pyytänyt anteeksi, kun menetti malttinsa. Nyt hän ei vaivautunut enää siihenkään.
— Hyvä on, Anna sanoi hiljaa ja laski laukun olaltaan.
Mikael nyökkäsi tyytyväisenä ja palasi sohvalle. Hän nappasi kaukosäätimen, avasi jonkin viihdeohjelman ja nauroi sen vitseille kulautellen olutta tölkistä. Anna meni keittiöön ja otti puhelimensa esiin.
“Laura, anteeksi. En pääsekään tänään. Soitetaanko huomenna?”
Vastaus tuli lähes saman tien: “Anna, tämä on jo kolmas kerta tässä kuussa. Mitä siellä tapahtuu?”
Mitä tapahtui? Anna katsoi ulos ikkunasta. Lasin takana kaupungin valot vilkkuivat, ja jossakin ihmiset elivät omia elämiään, tapasivat toisiaan, nauroivat ja tekivät suunnitelmia. Hän taas seisoi keittiössä pehmeässä froteeaamutakissa, jota Mikael kutsui “mummokaavuksi”, eikä tiennyt, mitä ystävälleen vastaisi.
“Kaikki on kunnossa. Olen vain väsynyt. Huomenna nähdään varmasti.”
Hän laski puhelimen pöydälle ja avasi jääkaapin. Se oli melkein tyhjä. Kauppaan oli pakko mennä. Kaksitoista henkeä. Salaatteja, naposteltavaa, lämmin ruoka. Ehkä jotakin lihasta? Anoppi piti sienipaistoksesta, vaikka löysi siitä aina moitittavaa: milloin sienet olivat vääriä, milloin juusto ei sulanut oikein.
— Anna! Mikael huusi olohuoneesta. — Eikö täällä ole enää olutta?
— Ei ole! Anna huusi takaisin.
— Käy sitten kaupassa!
Anna ei vastannut. Hän otti keittiön kaapista muistivihon ja alkoi kirjoittaa ostoslistaa. Kanaa — kolme kappaletta. Perunoita — noin kolme kiloa. Porkkanoita, sipulia, majoneesia, kananmunia… Hän laski summia mielessään. Ostoksiin menisi suunnilleen viisikymmentä euroa, ehkä kuusikymmentä. Ja hänen kortillaan oli jäljellä juuri kuutisenkymmentäviisi euroa seuraavaan palkkapäivään saakka.