Puhe poukkoili pian aivan muualle: ruoan kallistumiseen, ruuhkiin, tuttavien lapsiin, jotka olivat menneet opiskelemaan psykologiaa ”kukaan ei tiedä miksi”, sekä Mikaelin naapuriin, joka oli kuulemma taas täyttänyt huulensa niin, että näytti karpilta. Maria istui pöydän sivussa ja seurasi ääneti, miten hänen leipomansa leipä katosi pala palalta, miten Mikael avasi lupaa kysymättä purkin paprikasäilykettä, jonka Maria oli aikonut viedä tyttärelleen, ja miten Anna kaatoi lapsille mehua juuri niihin ohutlasisiin laseihin, jotka olivat jääneet Marialle äidiltä.
— Mikael, varovasti niiden lasien kanssa.
— Mitä niille muka tapahtuu? Eiväthän ne mitään kristallia ole.
— Ei niin, vaan ohutta lasia. Jos yksikin menee rikki, samanlaista ei saa enää mistään.
Anna naurahti nenän kautta.
— Maria, puhutaanko me nyt laseista vai sinun elämästäsi?
— Entä sinä, yritätkö olla hauska vai oletko vain töykeä?
— Riippuu kai siitä, mistä sinä haluat loukkaantua.
Mikael napsautti olutpullon auki, joi pitkän kulauksen ja sanoi sitten yhtäkkiä katsomatta sisartaan kohti:
— Kuule, kun kerran tässä istutaan. Minulta puuttuu palkkapäivään asti neljäsataa euroa. Vain viikoksi. Voisitko siirtää? Maksan kymmenen päivän päästä takaisin.
Maria päästi pienen, kuivan naurahduksen.
— Tietenkin. Miten en heti tajunnut, että ”sinulta vedenkeitin, meiltä hyvä mieli” olikin vasta alkusoittoa.
— No mitä ihmeellistä siinä nyt on? Sinulla on rahaa. Myit asunnon, ostit talon, ja jäi sitä varmaan ylikin. En minä sitä loppuiäkseni pyydä.
— Eikö kielesi koskaan väsy laskemaan minun rahojani? Sinä et myynyt minun asuntoani. Etkä sinä maksanut minun eroanikaan.
— Maria, älä aloita. Pyydän sinulta siskona.
— Et sinä pyydä siskolta. Sinä pyydät automaatilta. Siskolta sentään kysytään ensin, mitä hänelle kuuluu.
Anna nojautui taaksepäin tuolissaan ja vilkaisi Mariaa lasinsa reunan yli.
— No niin, taas sama laulu. Kaikki pyörii sinun ympärilläsi. Mikael kysyi ihan normaalisti. Jos et halua, sano ei. Ei tästä tarvitse tehdä näytelmää.
— Hyvä on. Ei.
Pöydässä hiljeni hivenen. Lapsetkin irrottivat katseensa puhelimista hetkeksi.
— Ihanko tosissasi? — Mikael laski pullon pöytään. — Neljänsadan euron takia alat esittää tällaista sirkusta?
— En neljänsadan euron takia. Vaan siksi, että teillä kaikki tapahtuu jo selkäytimestä. Mökki on sinun. Kellari on sinun. Säilykepurkit ovat sinun. Viinit ovat sinun. Ja minäkin olen ilmeisesti jonkinlaisessa vapaassa käytössä.
— Kukaan ei käytä sinua, Mikael sanoi kireästi. — Sinä olet keksinyt tuon ihan itse.
— Niinkö? Muistuta sitten, kuka lainasi minulta ruuvinvääntimen ja palautti sen nappi irti?
— Se hajosi vahingossa.
— Kuka vei kaksi laatikollista säilöntäpurkkeja ”hetkeksi” eikä koskaan tuonut niitä takaisin?
— Anna nyt olla niiden purkkien kanssa.
— Entä kuka kantoi kasvihuoneesta laatikollisen taimia ”äidille penkkiin” edes ilmoittamatta minulle?
Anna puristi huulensa yhteen.
— Voi hyvänen aika, kirjanpito alkoi.
— Koska te ymmärrätte vain kirjanpitoa. Jos mitään ei ole merkitty ylös, teidän mielestänne mitään ei ole tapahtunutkaan.
Mikael nousi, kaatoi itselleen lisää olutta ja puhui seuraavaksi aivan eri äänellä. Se oli kuiva ja siinä oli ohut, vaarallinen sävy.
— Kuuntele nyt tarkkaan. Me emme käy täällä kerjuulla. Me emme ole hylänneet sinua. Kun sinun exäsi rakentaa uutta elämäänsä, me olemme tässä. Lähellä. Ja kiitokseksi saamme tällaista.
Maria katsoi veljeään ja tunsi ensi kertaa koko päivänä, ettei häntä niinkään loukannut. Hänen sisällään oli vain väsynyt, kirkas ymmärrys. Siinä se oli. Perheen paras ase: tunkeutuminen nimettiin välittämiseksi. Karkea käsi työnnettiin kylkeen ja väitettiin sitä tueksi.
— Sinä et ole lähellä, Mikael. Sinä olet yläpuolella. Siinä on ero.
— No niin, antaa olla. Anna, kaada viiniä. Missä sillä on ne paremmat pullot?
Maria säpsähti.
— Kellariin ei mennä.
— Älä viitsi. Siellä on sitä punaviiniä, näin kyllä. Se sinisellä etiketillä. Avataan nyt kunnolla.
— Sanoin, että ei.
— Mitä sinä oikein säästelet kaikkea johonkin ihmeelliseen erityishetkeen? — Mikael oli jo matkalla ovelle. — Elämä on nyt. Juo nyt.
— Se on Helenan lahja. En pidä sitä kiinni siksi, että olisin ahne. Haluan vain itse päättää, milloin se avataan.
— Maria, joskus sinä puhut kuin koko maailma vain odottaisi tilaisuutta viedä sinulta jotakin.
Hän vastasi hiljaa:
— Koska jotkut tekevät juuri sitä.
Illan mittaan talo täyttyi kuumuudesta, paistetun lihan hajusta, lasten huudoista ja kiristyneestä ärtymyksestä. Anna leikkasi sittenkin kolme pionia, tökkäsi ne kurkkupurkkiin ja ilmoitti, että ”kukkien pitää tehdä työnsä”. Eero kaatoi limonadia sohvalle. Aino pudotti yhden äidin vanhoista laseista lattialle. Se halkesi melkein äänettömästi, aivan kuin kärsivällisyys olisi murtunut.
— Ei se mitään, Anna sanoi kiireesti. — Sehän on vain tavara.
— Teille kyllä, Maria vastasi. — Teille minun luonani kaikki on aina ”vain” jotakin.
— Herrajumala, mistä sinuun on tullut noin paljon myrkkyä? Anna leimahti. — Ensin muka annat meidän tulla ja sitten väännät naamaasi.
— Minä en kutsu teitä. Te vain ilmoitatte tulevanne.
— Me olemme perhettä! Normaalit ihmiset ilahtuvat, kun sukulaiset tulevat käymään.
— Normaalit ihmiset kysyvät ensin.
Yöksi he jäivät silti. Tietenkin. ”Lapset ovat ihan väsyneitä”, ”on liian myöhäistä ajaa takaisin”, ”mitä sitä nyt enää ravaamaan”. Maria haki vuodevaatteet, levitti sohvan, kantoi verannalta tyynyt. Mikael kuorsasi jo huoneessa, ja Anna pesi kasvojaan Marian kalliilla geelillä, joka oli muka vain ”osunut käteen”. Maria meni keittiöön juomaan teetä seisaaltaan, kuin jossakin kurjassa yhteiskeittiössä, paitsi että tämä kurjuus sijaitsi hänen omassa talossaan.
Ohuen seinän takaa kantautui puhetta.
— Minähän sanon, että kyllä me se taivutetaan, Mikael kuiskasi, mutta niin kovaa, että jokainen sana erottui. — Se huutaa aikansa ja rauhoittuu. Yksin sillä on joka tapauksessa raskasta.
— Minua ei miellytä sen nykyinen asenne, Anna vastasi. — Viimeksi kaikki oli helpompaa. Nyt se tarrautuu jokaiseen purkkiinkin kuin henki olisi kyseessä.
— Se johtuu tylsyydestä. Sillä ei ole muuta kuin kasvimaa. Sanoin jo Jannelle, että elokuussa tänne voi tulla porukalla viikonlopuksi.
— Oletko sinä seonnut? Etkä kysynyt?
— Ei se kieltäydy. Mihin se muka menisi? Esittää vähän vaikeaa ja päästää sitten. Se haluaa vain näyttää, että sillä on merkitystä.
— Kunhan et taas möläytä rahasta. Ensin pitää mennä pehmeästi. Ja vielä yksi asia… jos se suostuisi väliaikaiseen osoitteen siirtoon, Ainon koulun kanssa olisi paljon helpompaa.
Maria laski kupin pöydälle niin äkisti, että tee loiskahti yli laidan. Siinä se siis oli, juuri siitä tämän tahmean ”mehän olemme omia” -puheen juuret kasvoivat. Kyse ei ollut vain grilliruoasta. Ei vain lasten raikkaasta ilmasta. He tarvitsivat hänen talonsa: resurssiksi, osoitteeksi, ilmaiseksi tilaksi ja mukavan elämän taustakulissiksi.
Maria valvoi kolmeen asti aamuyöllä.