— Maria, oletko kotona? Me ollaan jo kehällä. Nelisenkymmentä minuuttia, niin ollaan siellä.
Maria ei heti edes tajunnut, kumpi häntä vihlaisi pahemmin: sana “ollaan” vai se huoleton ääni, jolla veli sen sanoi. Ei kysymystä siitä, sopiko tulla. Ei tiedustelua, mitä hänelle kuului. Ei edes varovaista “oletko kiireinen?”. Pelkkä tienvarsiraportti, aivan kuin puhe olisi ollut bensan hinnasta tai ruuhkasta liittymässä.
— Huomenta sinullekin, Mikael. Kiva kuulla. Olisiko kysyminen nykyään jo liian vanhanaikaista?
— No niin, heti alkaa. Älä nyt viitsi. Omiahan tässä ollaan. Anna lupasi lapsille raitista ilmaa, minä ostin lihat mukaan, istutaan vähän ja ollaan ihmisiksi. Sinullakin on hauskempaa.
— Ai te ehditte jo päättää minun puolestani, mikä minusta tuntuu hauskalta?
— Maria, älä nyt heti aamusta hermostu. Eron jälkeen sinusta on tullut kuin kilpikonna kuoressaan. Istut siellä mökkialueellasi kuin yövartija. Me yritetään vain vetää sinua takaisin elämään.
Maria käänsi katseensa ikkunaan. Sen takana levittäytyi hänen pieni tonttinsa Rantalan mökkialueella: kaksi mansikkapenkkiä, kasvihuone, omenapuun alle jäänyt vanha pöytä, portaiden vieressä kasvava minttu ja kastelun jäljiltä kosteana kiemurteleva puutarhaletku. Hän oli koonnut kaiken tämän kolmen vuoden aikana pala palalta, samalla tavalla kuin ihminen kokoaa itsensä uudelleen harkitun ja taitavasti toteutetun petoksen jälkeen. Hänen miehensä ei ollut vain lähtenyt toisen naisen matkaan. Hän oli lähtenyt reippaasti, melkein voitonvarmana, sellaisella miehen itsevarmuudella, joka onnistuu pitämään itseään vielä olosuhteiden uhrinakin. Asunto oli myyty, rahat jaettu, lapset muuttaneet omille teilleen. Maria oli ostanut pienen talon Lohjan suunnalta ja opetellut elämään ilman vieraita tohveleita eteisessä ja ilman sitä, että joku muu teki päätöksiä hänen elämästään.
Jostakin syystä sukulaiset pitivät sitä vain ohimenevänä henkisenä häiriötilana.
— Hyvä on, hän sanoi lopulta. — Tulkaa sitten.
— No niin, järkipuhetta. Sinulta vedenkeitin, meiltä hyvä tunnelma.
— Teidän tunnelmannehan ei muutenkaan maksa mitään.
— Selvä, odota meitä.
Maria katkaisi puhelun ja laski kännykän pöydälle näyttö alaspäin, ikään kuin laite olisi ollut syyllinen. Keittiössä tuoksuivat tilli, kostea multa ja eilinen hillo, jota hän oli kaatanut purkkeihin. Hiljaisuus viipyi vielä hetken, samoin kuin arvokkuuden rippeet perhejuhlien jälkeen, mutta Maria tiesi jo: noin neljänkymmenen minuutin kuluttua piha muistuttaisi rautatieaseman edustaa.
Niin myös tapahtui.
— Maria-tätiii! — Eero syöksyi ensimmäisenä sisään jättämättä porttia kiinni. — Toimiiko sulla wifi?
— Päivää, lapset, Maria sanoi. — Ja kyllä, minäkin kaipasin teitä. Niin paljon, että olin suorastaan haaveillut kuulevani ensimmäiseksi juuri wifistä.
— Äiti, mä sanoin, että tädillä on parempi yhteys kuin meillä kotona! Eero huusi jo kuistilta.
— Maria, älä marise, Anna kömpi takapenkiltä ulos ja piti aurinkolaseja paikoillaan päälaellaan. — Me tuotiin sinulle persikoita. Tarjouksesta, mutta ihan hyviä.
— Kiitos vain. Eikö portin sulkemista ollut samassa tarjouksessa?
— Herran tähden, oletpa sinä tänään piikikäs, Anna sanoi ja silmäili pihaa. — Voi miten upeita pioneja. Leikkaan pari oksaa kotiin, jooko? Minun maljakkoni on ihan tyhjä.
— Et leikkaa. Istutin ne itseäni varten.
— Niin, itseäsi ja meitä varten. Emmehän me mitään vieraita ole.
Mikael nosti takakontista pussillisen marinoitua lihaa ja toisen pussin, jossa kilisi olutta. Hän laski molemmat kuistille ja oikaisi hartiansa saman tien kuin mies, joka oli juuri antanut ratkaisevan panoksen sivistyksen kehitykselle.
— Missä grilli on? Minä hoidan kaiken.
Maria katsoi veljeään sillä tyynellä ilmeellä, jonka takana ärtymys oli jo alkanut kiehua.
— Niinkö kuin viimeksi? Silloin kun sinä “hoidit kaiken” ja minä haravoin seuraavana aamuna hiiliä kukkapenkistä?
— No kuule, se tapahtui kerran.
— Kahdesti.
— Hyvä on, kahdesti. Ei tästä tarvitse pöytäkirjaa pitää.
— Jonkun täytyy. Muuten te päätätte, että kaiken kuuluikin mennä niin.
Aino, nuorempi lapsista, oli sillä välin jo kuljettamassa keittiöstä lautasta, jolla oli kirsikoita.
— Maria-täti, saanko ottaa sun tabletin? Siinä on hyviä pelejä.
— Et saa.
— Miksi en?
— Koska se on minun tablettini.
— Eikö raaski?
Anna purskahti nauruun.
— Kuuletko, lapsi menee suoraan asian ytimeen.
Maria otti kirsikat sanomatta mitään, nosti kulhon ylemmäs jääkaapin päälle ja kääntyi sitten veljensä puoleen.
— Mikael, oletteko te tällä kertaa vain iltaan asti vai taas siihen saakka kuin “sopivasti käy”?
— Katsotaan nyt, miten menee, Mikael vastasi liian nopeasti. — Jos lapset väsyvät, jäädään yöksi. Kaupungissa on tukahduttavan kuuma, tiedäthän sinä.
— En tiedä. Minä en asu kaupungissa. Sinähän aina kerrot kaikille, etten minä täältä mihinkään lähde.
— Maria, joko taas? Me tulimme rentoutumaan, ja sinä järjestät kuulustelun.
— En minä kuulustele. Haluan vain tietää, mitä omassa kodissani tapahtuu.
— Omassa kodissasi tapahtuu perhe, Mikael tokaisi. — Ei mikään tarkastus.
Puolen tunnin kuluttua tämä “perhe” oli ottanut talon haltuunsa kuin olisi maksanut asuntolainaa jokaisesta naulasta. Eero läpsi sisällä ulkokengissään, Aino raahasi huopaa nurmikolle, ja Anna tyhjensi jääkaapista purkkeja kuin olisi tehnyt varastolaskentaa.
— Maria, mitä juustoa tämä on? Onko kallistakin?
— Helena toi sen minulle Helsingistä.
— No sittenhän se pitää avata. Muuten se menee pilalle. Tällaisia ei saa pitää lukkojen takana.
— Anna, älä koske siihen.
— Voi hyvänen aika, olet kuin museonvartija. Kaikki on sinulla aina “älä koske”, “älä ota”, “älä mene”. Eläisit vähän rennommin, ihan totta.
— Minähän elän rennommin. Ilman teidän vierailujanne jopa erinomaisesti.
Mikael oli kuulevinaan mitään. Hän hääräsi jo grillin luona ja huuteli sieltä:
— Maria, missä sinulla on hiilet? Entä sytytysneste? Ja kunnollinen veitsi, tämä on ihan tylsä. Karkeaa suolaa myös. Ja pari varrastikkua lisää.
— Alan huomata, ettei tämä olekaan koti vaan noutopiste.
— No mitä varten sukulaiset sitten ovat? Mikael vastasi reippaasti. — Sitä varten, että autetaan toinen toistaan.
— Kätevä määritelmä, Maria sanoi. — Teidän apunne vain sattuu aina kulkemaan jostain syystä yhteen suuntaan.
Anna asettui aurinkotuoliin sillä tavalla kuin ihminen istuu, kun omatunto tai päivän velvollisuudet eivät paina vähääkään.
— Maria, sinä olet oikeasti jäänyt jumiin tuohon. Me ymmärrämme, että yksin on sinulle raskasta. Siksi me tulemme tänne. Ettei sinusta tulisi ihan erakkoa.
— Erakkoa? Maria laski pöydälle kulhon, jossa oli kurkkuja. — Eli sinun mielestäsi ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: joko hän antaa sukulaisten istua niskassaan tai muuttuu villi-ihmiseksi?
— Älä vääristele. Tarkoitan muuta. Eron jälkeen otat kaiken heti vihamielisesti. Ennen olit pehmeämpi.
— Ennen olin helpompi. Se ei ole sama asia.
Pöydän ääreen asetuttiin lopulta äänekkäästi, tuoleja siirreltiin, lautasia kolisteltiin ja puheenaiheet alkoivat vaihtua toinen toisensa perään.