Uni ei kuitenkaan tullut. Maria makasi pimeässä, tuijotti kattoa ja tunsi, miten hänessä sammui hitaasti se viimeinenkin vanha tapa etsiä sukulaisille selityksiä ja puolustella heidän tekojaan.
Aamulla hän heräsi muovirasioiden kolinaan.
Aidansivun mansikkamaalla kyykki Anna, ja Mikael seisoi hänen vieressään. Anna napsi tottunein liikkein suurimmat mansikat irti varsista ja pudotteli niitä kahteen eväsrasiaan. Mikael piteli kolmatta astiaa ja ohjeisti lapsia kuin olisi ollut sadonkorjuun työnjohtaja.
— Pieniä ei oteta. Vain punaiset. Nämä viedään kotiin, pehmeät voi syödä nyt.
Maria astui ulos paljain jaloin, suoraan aamukasteen kostuttamalle nurmelle.
— Mitä te oikein teette?
Anna ei edes säpsähtänyt.
— Kerätään pois, ennen kuin aurinko alkaa paahtaa.
— Sen minä näen. Kysyin, millä oikeudella.
Mikael suoristautui ja siristi silmiään häneen päin, aivan kuin Maria olisi pilannut mukavan aamun sillä, että oli yllättäen tullut tietoiseksi omasta pihastaan.
— Maria, älä nyt aloita heti aamusta.
— Heti aamusta? Te olette jo ehtineet tyhjentää minun penkkejäni ja kuvittelette silti, että tätä aamua voi kutsua rauhalliseksi?
— Ei me mitään tyhjennetä. Me kerätään. Marjat kypsyvät. Muuten ne menevät pilalle.
— Eivät mene. Minä kerään ne itse. Itselleni. Tyttärelleni. Joskus keitän niistä hilloa.
Anna huokaisi sillä tavalla, jolla väsynyt opettaja puhuttelee erityisen hankalaa oppilasta.
— Maria, rehellisesti sanottuna tämä alkaa olla jo noloa. Aikuiset ihmiset eivät järjestä kohtausta muutaman mansikan takia.
— Muutaman mansikan? Maria astui lähemmäs. — Ei, Anna. Tässä ei ole kyse mansikoista. Tässä on kyse siitä, että te olette jo kauan käyttäytyneet täällä kuin minua ei tarvitsisi huomioida ollenkaan. Kuin olisin vain joku liite tontin reunassa. Kuin talolla ei olisi omistajaa, vaan pelkkä palvelusväki.
— Taas noita hienoja lauseita, Mikael irvisti. — Sano suoraan, että sinua harmittaa antaa marjoja sisarenlapsille.
— Minua eivät harmita marjat. Minua kuvottaa teidän asenteenne.
— Mikä asenne? Anna korotti ääntään. — Me tulemme käymään, ollaan yhdessä, lapset saavat olla ulkona. Vai haluatko sinä, että me istumme kaupungissa neljän seinän sisällä emmekä näytä naamaamme missään?
— Minä haluan, että käyttäydytte ihmisiksi ettekä kuin ryöstöretkellä.
— Ryöstöretkellä? Mikael otti askeleen häntä kohti. — Nyt sinulta on kyllä suhteellisuudentaju kadonnut kokonaan. Emme me ole mitään vieraita.
— Juuri tuon sanan taakse te aina piiloudutte. ”Emme ole vieraita.” Kätevää, eikö? Silloin voi ilmestyä paikalle kysymättä. Voi syödä kellarista mitä huvittaa. Voi pyytää rahaa. Voi rikkoa tavaroita. Voi päättää minun taloni asioista. Ja minun pitäisi olla hiljaa, koska te ette muka ole vieraita.
— Mitä me muka olemme sinulta ottaneet? Mikael älähti. — Purkkeja? Grillivartaita? Marjoja? Naurettavaa.
— Aikaani. Voimiani. Rauhaani. Ja oikeuden siihen, ettei minun tarvitse odottaa, milloin pihalleni laskeutuu lauantaina kokonainen joukko-osasto.
Anna nousi seisomaan rasia käsissään.
— Kuuntele nyt tarkkaan. Sinä olet vain katkera. Miehesi jätti sinut, lapset ovat lähteneet omille teilleen, olet yksin ja sinuun sattuu. Sen ymmärtää. Mutta älä kaada meidän niskaamme kaikkea sitä, mikä sinussa on päässyt happanemaan.
Lause osui tarkasti ja raukkamaisesti. Maria tunsi, miten jokin hänen sisällään lakkasi värisemästä. On olemassa sellainen hetki, jolloin toisen isku menee niin oikeaan paikkaan, ettei riitaa enää pelkää. Koska sen pahemmaksi ei oikeastaan voi mennä.
— Laske rasiat maahan, hän sanoi hyvin tyynesti.
— Mitä?
— Maahan. Nyt.
Mikael hymähti.
— Tai mitä?
— Tai te pakkaatte tavaranne ja lähdette saman tien. Ilman aamupalaa, ilman ”puhutaan tästä vielä” -keskustelua ja ilman teidän perheluontojanne kiitollisuudesta.
— Ajatko sinä meidät pois? hän kysyi epäuskoisesti.
— En. Minä lopetan tämän sirkuksen. Siinä on ero.
— Maria, sinä tulet vielä katumaan tätä, Anna sanoi silmät viiruina. — Sukulaisten kanssa ei tehdä näin.
— Sukulaiset eivät tee sisarestaan ilmaista lomakeskusta. Sukulaiset eivät kuiski seinän takana, miten ihminen saataisiin painostettua osoitejärjestelyyn ja miten hänen kotiinsa voitaisiin tuoda vielä joku vieras porukka. Luulitteko te, etten minä kuullut?
Mikaelin kasvoilla vilahti ilme, jonka näkee kiinni jääneillä ihmisillä. Ei häpeää, vaan ärtymystä siitä, ettei heidän annettu jatkaa rauhassa.
— Sinä siis kuuntelit salaa?
— Minä asuin omassa talossani. Te kuiskitte kuin olisin jo osa kalustusta.
— Sinä ymmärsit kaiken väärin, Anna kiirehti väliin.
— En. Minä ymmärsin ensimmäistä kertaa kaiken aivan oikein. Ja nyt teette täsmälleen kaksi asiaa: jätätte marjat siihen ja kannatte sitten laukkurytökasanne autoon.
— Haista sinä, Mikael sanoi hiljaa.
— Parempi. Ainakin rehellistä.
— Aiotko oikeasti pilata välit tällaisen mitättömyyden takia? hänen äänensä nousi. — Sitten itket myöhemmin, kun jäät ihan yksin.
— Minä olen jo yksin. Ja kuten kävi ilmi, se on rauhallisempaa kuin teidän seurassanne.
— Lapset, autoon! Anna karjaisi kasvot kalvenneina. — Älkää koskeko enää mihinkään.
— Ja portin avain jätetään eteisen pöydälle, Maria lisäsi. — Se vara-avain, jonka Mikael teetti ”varmuuden vuoksi” minun tietämättäni.
Mikael nytkähti.
— En minä mitään ole teettänyt.
— Älä valehtele edes nyt. Näin sen avaimenperässäsi jo kuukausi sitten.
— No teetin sitten. Mitä siitä? Että olisi helpompaa. Olisit voinut vaikka kiittää.
— Murtautumisesta, joka on naamioitu huolenpidoksi? Jätän väliin.
He pakkasivat äänekkäästi, vihaisesti ja niin, että jokainen muovipussin rapina ja ovenpaiskaus oli tarkoitettu kuultavaksi. Eero yritti kysyä jotakin, mutta Anna komensi häntä niin terävästi kuin poika olisi ollut vastuussa koko riidan rakenteesta. Aino itki, koska ei saanut syödä kakkupalaansa loppuun. Mikael jätti tahallaan pöydälle tyhjät pullot ja rasvaiset servetit, viimeisen pienen miesmäisen kostonsa, joka jäi jäljelle, kun suuret sanat oli käytetty.
Portilla hän kääntyi vielä.
— Muista tämä, Maria. Ihmiset eivät elä noin. Työnnät kaikki pois, ja lopulta saat jutella kasvimaittesi kanssa.
— Mieluummin penkkien kuin teidän. Ne eivät sentään vaadi mitään.
— Sinä tulet vielä konttaamaan sovintoa pyytämään.
— Älä kuvittele liikoja.
Auto peruutti ja lähti pihatieltä nostaen portin luona kuivan pölypilven. Hiljaisuus putosi niin äkkiä, että korvissa alkoi soida. Maria jäi seisomaan käytävälle ja katseli tallattua nurmea, vajalle kaatunutta lasten potkulautaa ja puoliksi riivittyä mansikkamaata. Häntä tärisytti, mutta ei itkun vuoksi. Se oli samanlaista jälkivapinaa kuin äkkijarrutuksen jälkeen.
Sitten hän meni sisälle, otti kaapista jätesäkin ja alkoi ääneti kerätä pois ”perhelämmön” jättämiä jälkiä: muovihaarukoita, tahmeita mukeja ja lattialle pudonneita hedelmänkiviä.