— että teidän olisi korkea aika tehdä täällä vähän remonttia, Sirkka-täti jatkoi innokkaasti. — Tapetitkin ovat ihan haalistuneet. Ja muutenkin nuoren parin pitäisi osata katsoa tulevaisuuteen.
Anna söi salaattinsa loppuun sanaakaan sanomatta. Hän yritti sulkea korvansa huomautuksilta, aivan kuin ne olisivat olleet taustahälyä. Kun pöytään kuitenkin nostettiin lämmin ruoka, hänen oma bravuurinsa, kanaa kermaisessa kastikkeessa, Sirkka-täti maistoi sitä ja nyrpisti heti nenäänsä.
— On kyllä ihme, että sinut on ylipäätään huolittu vaimoksi näillä ruoanlaittotaidoilla, hän tokaisi ääneen sen, minkä oli selvästi jo ajatellut. — Kana ei maistu miltään, ja kastike on aivan litkua. Meidän aikanamme tytöille opetettiin keittiöhommat jo lapsena.
Johanna purskahti nauruun.
— No älä nyt, Sirkka-täti. Onhan Anna sentään hoikka. Tosin ehkä liiankin hoikka. Sinä näytät vähän epäterveeltä, Anna. Viisi tai seitsemän kiloa lisää ei tekisi pahaa. Nyt olet jotenkin sairaalloisen oloinen, ihan kuin teillä ei olisi varaa kunnon ruokaan.
Jukka laski haarukan lautasensa reunalle ja ilmoitti yhtäkkiä:
— Minä muuten kävin tuolla kylpyhuoneessa. Kaakelien saumoissa on hometta. Anna, tuollaisia asioita pitää kyllä vahtia. Sehän on jo epähygieenistä. Talon emännän kuuluisi huomata sellaiset.
Silloin Annan sisällä napsahti jokin poikki. Hän nousi hitaasti pöydästä ja tunsi, kuinka vuosia padottu aalto kohosi hänessä yhä korkeammalle. Mikael katsoi häntä hämmästyneenä.
— Anna, minne sinä menet?
Anna antoi katseensa kiertää koko seurueen yli: Johannan röyhkeän virnistyksen, Jukan omahyväisen ilmeen, joka kuului ihmiselle, joka oli juuri löytänyt toisen virheen, ja Sirkka-tädin ikuisesti tyytymättömät kasvot.
— Tiedättekö mitä, hän sanoi hiljaa, mutta jokainen sana kuului selvästi. — Nyt riittää.
Hän käveli eteiseen, tarttui oveen ja veti sen ammolleen.
— Teidän ei tarvitse enää koskaan astua jalallanne tähän asuntoon. Te ette ole minulle edes sukua, hän lausui, ja siinä hetkessä koko juhla muuttui viimeiseksi pisaraksi, jonka jälkeen miniä päätti pakottaa muut kunnioittamaan itseään.
Huoneeseen laskeutui täydellinen, painostava hiljaisuus. Johanna toipui ensimmäisenä.
— Anna-kulta, oletko sinä menettänyt järkesi? Mehän olemme perhettä!
— Perhettä? Anna naurahti, mutta naurussa ei ollut hitustakaan iloa. — Perhe tarkoittaa sitä, että ihmiset kunnioittavat toisiaan. Te olette vuosikausia tulleet minun kotiini, syöneet minun valmistamaani ruokaa, haukkuneet joka ainoan pikkuasian ja pitäneet sitä täysin normaalina!
Mikael nousi tuoliltaan ja tuijotti vaimoaan neuvottomana.
— Anna, rauhoitu nyt. Eiväthän he pahalla tarkoita…
— Eivät pahalla? Anna kääntyi miehensä puoleen, ja Mikael näki hänen silmissään jotakin, mitä ei ollut aiemmin osannut huomata: uupumusta, kipua ja horjumatonta päätöstä. — Mikael, jos sinä sanot vielä yhdenkin sanan heidän puolustuksekseen, voit lähteä heidän mukaansa. Minä olen tämän kodin emäntä, enkä enää salli tällaista kohtelua itseäni kohtaan.
Mikael avasi suunsa, mutta Annan katseen kohdatessaan hän sulki sen hitaasti uudelleen.
Sirkka-täti alkoi puuskuttaa loukkaantuneena.
— Miten sinä kehtaat! Me olemme vanhempia ja kokeneempia! Nuoriso on kyllä nykyään aivan hävytöntä!
— Ulos, Anna sanoi seisten yhä avoimen oven vieressä katse tiukasti sukulaisissa. — Heti ulos minun kodistani.
Johanna nousi tuoliltaan raskaasti hengittäen ja kääntyi vetoavasti Mikaelin puoleen.
— Mikael, sinä et voi sallia tällaista.