Anna aavisti jo aamulla, ettei päivästä tulisi helppo. Mikael kulki levottomana huoneesta toiseen, siirteli tuoleja ja laski lautasia, ikään kuin koko asunto olisi pitänyt valmistella tarkastusta varten. Hänen sukulaisensa saapuivat aina joukkona: sisar Johanna miehensä Jukan kanssa, Sirkka-täti sekä serkku Antti vaimoineen. Jokaisella vierailulla Anna tunsi yhä selvemmin, ettei hän ollut omassa kodissaan emäntä, vaan tilapäinen asukas, jota siedettiin vain kohteliaisuuden vuoksi.
— Entä jos tällä kertaa olisimme ilman heitä? hän ehdotti varovasti pilkkoessaan salaattia. — Juhlittaisiin me kolme vain. Rauhassa ja kodikkaasti.
Mikael ei edes kohottanut katsettaan sanomalehdestä.
— Anna, älä nyt. Mehän olemme aina viettäneet nämä yhdessä. He ovat perhettä.
Perhe, Anna ajatteli katkerasti. Mikaelille ehkä. Hänelle he olivat ihmisiä, jotka pitivät hänen asuntoaan omanaan, jääkaappia yhteisenä varastona ja häntä jonkinlaisena palvelijana.
Kahdelta ovikello soi. Ensimmäisenä sisään ryntäsi Johanna, kuten tavallista, äänekkäänä ja täysin vailla hienotunteisuutta. Nelikymppinen, värjättyhiuksinen nainen puhui aina liian kovalla äänellä ja suuntasi heti eteisestä keittiöön.
— Mikael, hei! hän huudahti, suukotti veljeään poskelle ja avasi saman tien jääkaapin. — Voi hyvänen aika, onpa täällä tyhjää. Annaseni, missä kakku on? Luulin, että olisit leiponut jotakin erityistä.
— Kakku on pöydällä laatikossa, Anna vastasi hillitysti ja jatkoi salaatin annostelua lautasille.
— Kaupasta ostettu? Johanna nyrpisti nenäänsä. — No mutta, Annaseni. Kyllähän sinulla kädet on, olisit voinut vähän nähdä vaivaa itsekin.
Johannan perässä tuli Jukka, hänen miehensä, lyhyehkö kaljuuntuva mies, jonka kasvoilla oli pysyvästi tyytymätön ilme. Hän asteli sanomatta sanaakaan olohuoneeseen, tarkasteli kalusteita kuin arvioija ja istahti nojatuoliin.
— Mikael, milloin te oikein vaihdatte tämän sohvan? hän huusi huoneesta. — Sehän on painunut ihan kasaan. Tässä on mahdoton istua mukavasti.
Viimeisenä sisään lipui Sirkka-täti, laiha kuusissakymmenissä oleva nainen, jolla oli terävä leuka ja vielä terävämmät huomautukset. Hän ilmestyi aina sillä olemuksella kuin joku olisi henkilökohtaisesti kutsunut hänet panemaan toisten elämän järjestykseen.
— Voi, Annaseni, kultaseni, hän sanoi ja antoi katseensa kiertää keittiössä. — Miksei tiskiallas kiillä? Ja nuo pyyhkeetkin ovat ihan harmahtavat. Naisen kuuluu pitää kodista huolta, koti kertoo emännästään kaiken.
Anna puristi kätensä nyrkkiin, mutta ei sanonut mitään. Mikael tuli hänen taakseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Eleen olisi pitänyt rauhoittaa, mutta se ärsytti häntä vain lisää.
— Äiti, Sirkka-täti, menkää pöytään, Mikael sanoi sovittelevasti. — Anna on nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt kaikenlaista.
Pöydässä alkoi se, mitä Anna mielessään kutsui perheoikeudenkäynniksi. Johanna maistoi salaattia ja väänsi heti kasvonsa tyytymättömään ilmeeseen.
— Tämä on vähän mautonta. Annaseni, älä säästele suolaa, miehet pitävät kunnolla maustetusta ruoasta. Ja majoneesiakin on liian vähän. Aika kuivaa.
— Minähän sanoin eilen Mikaelille… Sirkka-täti aloitti ja nojautui pöydän yli jatkaakseen arviotaan.