— Mikael ei tässä asiassa määrää, mitä saa tapahtua ja mitä ei, Anna katkaisi hänen lauseensa. — Tämä ei ole hänen päätöksensä. Tämä on minun kotini, minun kärsivällisyyteni, ja se on nyt kulutettu loppuun.
Sukulaiset alkoivat keräillä tavaroitaan vastahakoisesti. Jukka mutisi mennessään jotakin nuorista typeryksistä, Sirkka-täti pudisteli päätään kuin olisi todistanut ennenkuulumatonta häväistystä, ja Johanna yritti vielä eteisessä selittää veljelleen jotakin kiivaalla kuiskauksella. Mikael ei vastannut heille mitään. Hän vain katsoi vaimoaan.
Kun ovi viimein painui heidän jälkeensä kiinni, asuntoon laskeutui hämmentävä hiljaisuus. Anna nojasi selkänsä ovea vasten ja sulki hetkeksi silmänsä.
— Anna… Mikael aloitti varovasti.
— Ei. Nyt sinä kuuntelet minua, hän sanoi, avasi silmänsä ja kiinnitti katseensa mieheen. — Viisi vuotta minä olen niellyt heidän töykeytensä. Viisi vuotta olen saanut kuulla, miten huono vaimo olen, miten kelvoton emäntä ja miten surkea kokki. Viisi vuotta olen antanut heidän penkoa kaappejamme, arvostella huonekalujamme, kotiamme ja ulkonäköäni.
Mikael otti epävarman askeleen häntä kohti.
— He eivät varmaan tarkoittaneet loukata sinua. He nyt vain ovat sellaisia luonteeltaan…
— Heillä on luonteensa, ja minulla on rajani, Anna vastasi matalalla mutta järkähtämättömällä äänellä. — Jos sinä tahdot tämän avioliiton jatkuvan, sinun on kunnioitettava niitä rajoja.
Hän siirtyi keittiöön ja alkoi korjata juhlapöytää. Kädet vapisivat yhä hermostuksesta, mutta sisällä tuntui oudosti kevyemmältä, aivan kuin vuosia mukana raahattu taakka olisi viimein pudonnut lattialle.
— En minä kiellä sinua tapaamasta heitä, Anna jatkoi pinotessaan lautasia. — Nähkää missä haluatte, vaikka joka ainoa päivä. Mutta tähän kotiin ei enää tulla määräämään, miten minun kuuluu elää, mitä minun pitää laittaa ruoaksi tai miltä minun täytyy näyttää.
Mikael auttoi häntä hiljaa. Pari kertaa hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta sanat jäivät kurkkuun. Lopulta hän pysähtyi lautasnippu käsissään.
— Anna, minä… en minä tajunnut, että tämä painoi sinua noin paljon.
Anna kohotti katseensa häneen.
— Kyllä sinä tajusit. Sinun oli vain helpompaa teeskennellä, että kaikki on kunnossa, kuin kohdata heidän tyytymättömyytensä.
Mikael laski lautaset takaisin pöydälle ja tuli lähemmäs.
— Anna anteeksi. Oikeasti. Minä luulin, että sinua vain rasittaa meteli ja hälinä. En ymmärtänyt, että kyse oli kunnioituksen puutteesta.
Anna pysähtyi ja pyyhki kätensä keittiöpyyhkeeseen.
— Mikael, minä en aio olla heidän mittapuullaan täydellinen vaimo. Enkä aio enää seistä hiljaa omassa kodissani ja kuunnella loukkauksia. Jos he eivät osaa kohdella minua ihmisenä, heidän ei tarvitse tulla tänne.
— Entä jos he… jos he eivät sen jälkeen enää halua olla missään tekemisissä minun kanssani? Mikael kysyi epävarmasti.
Anna kohautti olkapäitään.
— Se on heidän valintansa. Sinun valintasi taas on minun ja heidän välillään.
He seisoivat keittiössä koskemattomien juhlaruokien keskellä, ja Mikael ymmärsi viimein, että kyse todella oli valinnasta. Ei vain sukulaisten ja vaimon välillä, vaan vanhan tavan ja uuden vastuun välillä: jatkaisiko hän riitojen väistelyä vai uskaltaisiko hän puolustaa ihmistä, jota rakasti.
— Hyvä on, hän sanoi lopulta hiljaa. — Minä puhun heidän kanssaan.
— Pelkkä puhuminen ei riitä, Anna korjasi. — Sinun täytyy selittää.