Lista oli tullut hänelle puhelimeen, kuten aina ennenkin; Helena oli naputellut siihen täsmälleen, mitä muka tarvitsi, eikä tietenkään ollut unohtanut yhtäkään pientä yksityiskohtaa.
Kun Sofia sitten astui anoppinsa asuntoon, hänen ensimmäinen mielijohteensa oli sanoa kaikki suoraan päin kasvoja. Hän olisi voinut purkaa kerralla kaiken ärtymyksensä ja loukkaantumisensa. Hetken hän jo tunsi sanojen nousevan kurkkuun, mutta nielaisi ne takaisin. Sen sijaan hän päätti katsoa, mihin tämä näytelmä oikein johtaisi.
Helena istui olohuoneessa kahden vanhan ystävättärensä seurassa. Naiset nauroivat kuuluvasti ja keskustelivat niin vilkkaasti, ettei huoneessa ollut tietoakaan sairaalanomaisesta hiljaisuudesta tai kärsivästä tunnelmasta.
— No mutta, Sofiahan se siinä! Hyvä tyttö, tulithan sinä. Mitä pussissa on? Lääkkeetkö? Ostitko kaiken listan mukaan? Mainiota, laita ne vain tuohon lipaston päälle, “sairas” anoppi papatti iloisesti.
Sofia kohotti kulmiaan.
— Näyttää siltä, että vointinne onkin jo kohentunut. Ehkä sitä pistostakaan ei sitten tarvita?
— Mitä sinä nyt höpiset? Ei tietenkään ole kohentunut! Miten muka olisi? Päätin vain istua hetkeksi ystävieni kanssa, kun he vihdoin pääsivät käymään. Sairaus ei siitä mihinkään karkaa. Ehtiihän sitä huomennakin hoitaa itseään.
— Kerrassaan ihailtava elämänasenne, Sofia sanoi kuivasti. — Toivotan teille mukavaa iltaa. Minä lähden nyt.
— Minne sinä muka menet? Helena älähti. — Mihin sinä oikein kuvittelet lähteväsi? Kuka meille sitten kattaa pöydän? Kuka pilkkoo salaatit, juustot ja makkarat? Menehän keittiöön ja ryhdy toimeen. Paahda samalla muutama leipä niitä voileipiä varten, joista pidän. Huuhtele vihannekset ja leikkaa ne valmiiksi. Näethän sinä, että minulla on vieraita. Minulla ei ole aikaa, ja sitä paitsi voin huonosti. Älä seiso siinä kuin tolppa, vaan ala liikkua! hän komensi kuin palvelusväkeä.
— Anteeksi mitä? Sofia sai tuskin vedetyksi henkeä suuttumukseltaan. — Ei todellakaan. Tästä ei ollut mitään puhetta. Ja nuo käskyt voitte aivan hyvin pitää itsellänne. Minuun ne eivät tehoa. Tulin tänne vain siksi, että uskoin teidän olevan oikeasti sairaana. Mutta kuten näen, teillä ei ole hätää. Olette aivan samanlainen kuin ennenkin. Joten minä lähden, ja te saatte jatkaa hauskanpitoanne. Älkää vain juoko liikaa, ettei verenpaine taas nouse.
Helena ehti jo parahtaa vastalauseen, mutta Sofia ei jäänyt kuuntelemaan. Hän kääntyi kannoillaan, poistui eteiseen ja paiskasi oven takanaan kiinni niin, että ääni kaikui rapussa.
— No kuule, Helena, mitäs nyt tehdään? Katetaanko ja laitetaanko tarjoilut itse? miniäsi taisi antaa sinulle pakit, toinen ystävättäristä hymähti. — Voi sinua, sinähän olet varsinainen tarinankertoja. Me jo melkein uskoimme, että hän rientää tänne ja alkaa palvella sinua käskystä kuin mikäkin nöyrä apulainen. Sofia pani sinut nätisti ruotuun. Ihan ansaitusti muuten. Älä viitsi aina esittää niin mahtavaa, kulta hyvä.
— Taas hän näytti todellisen luonteensa, Helena mutisi happamena. — Hankala nainen. Vaikea ja uppiniskainen. Kyllä minä vielä puhun hänen kanssaan ja opetan, miten anoppia kuuluu kunnioittaa.
— Nouse nyt jo siitä ja lopeta tuo puolikuolleen esittäminen, toinen ystävätär nauroi. — Me emme tarvitse tuollaista teatteria. Katetaan pöytä itse. Ei kai me turhaan tänne asti valmistauduttu?
Ja ystävättäret purskahtivat iloiseen nauruun, kun Helena jäi synkkänä tuijottamaan ovea, jonka Sofia oli juuri sulkenut hänen nenänsä edestä.