— Ehkä voisit tulla käymään ja auttaa minua katsomaan ne läpi? Jos jokin miellyttää, saat ottaa sen mukaasi ja käyttää, Helena houkutteli miniäänsä viekkaasti.
— Voi hyvänen aika. Minä en pue päälleni toisten vanhoja vaatteita, kaikkein vähiten jonkun vanhan naisen. Minulla on omia ihan tarpeeksi.
— Ketä sinä oikein kutsuit vanhaksi naiseksi? anoppi loukkaantui heti. — Tiedoksesi vain, että olen vasta vähän yli viidenkymmenen ja näytän yhä hyvin nuorekkaalta. Kaikki sanovat niin. Itse tunnen olevani korkeintaan kolmenkymmenen… viiden, hän lisäsi epäröiden ja korjasi sitten: — No, enintään neljänkymmenen. Sinä sen sijaan käyttäydyt minua kohtaan hävyttömän epäkunnioittavasti. Olen jo monta kertaa maininnut siitä pojalleni.
— Mainitkaa vain, totta kai! Sofia tokaisi terävästi. — Mitä sitä turhaan kainostelemaan? Sanokaa suoraan, että tunnette olevanne kahdeksantoista! Jos asia olisi niin, ette roikkuisi jatkuvasti kimpussani valittamassa huonoa oloanne ja sitä, että minun pitäisi tulla auttamaan. En tule luoksenne. Penkokaa itse rättikasojanne.
— Sofia, sinä olet töykeä ja tahditon. Millaisen kasvatuksen sinä oikein olet saanut? Sinussa ei ole rahtuakaan kunnioitusta sitä ihmistä kohtaan, joka on synnyttänyt rakkaan miehesi!
— Onhan minussa. Olen vain tottunut puhumaan asiat niin kuin ne ovat.
Jokaisen tällaisen riidan jälkeen Helena soitti pojalleen ja vuodatti hänelle pitkään, kuinka yksinäistä ja surullista hänen elämänsä oli.
Eikä Sofia ollut siinä mielessä aivan väärässä, että anoppi todella oli yksin. Muutamaa vuotta aiemmin hänen miehensä oli lähtenyt ja muuttanut työtoverinsa luo. Eikä kyse ollut, vastoin tavanomaista kuvitelmaa, mistään nuoresta ja näyttävästä vaaleaveriköstä. Nainen oli päinvastoin hieman Helenaa vanhempi, hiljainen ja kodikas ihminen. Täysin mitäänsanomaton, ainakin entisen vaimon silmissä.
Helena ei pitkään aikaan kyennyt käsittämään, mitä hänen miehelleen oli tapahtunut. Hän meni jopa tämän työpaikalle ja näki omin silmin kilpailijansa. Hänen oli pakko ymmärtää, mikä ihme siinä naisessa saattoi olla niin erikoista, vaikka tämä oli vuosia vanhempi sekä häntä että hänen miestään.
Mutta vastassa oli aivan tavallinen nainen. Harmaa, huomaamaton hiirulainen, joka ei erottunut joukosta millään tavalla. Edes kädet eivät olleet hoidetut. Ei kaunista manikyyriä, ei siroja, kuin keijukaiselle kuuluvia sormia.
Helena seisoi siinä järkyttyneenä ja murtuneena, vertaillen mielessään omaa viimeisteltyä ulkonäköään ja huoliteltuja käsiään siihen, mitä näki edessään. Hän ei voinut ymmärtää, miksei tuo nainen hävennyt miehekkäitä käsiään. Tai paksuja, epätasaisia kulmakarvojaan. Tai sotkuista, huonosti värjättyä tukkaansa, joka olisi jo kauan sitten kaivannut kampaajan käsittelyä.
Helena oli koko aikuisen elämänsä ajan pitänyt ulkonäöstään lähes mustasukkaisen tarkasti huolta. Siksi hän oli sillä hetkellä täydellisen hämmennyksen vallassa.
Kun hän poistui miehensä työpaikan toimistosta, hän kulki kuin sumussa. Jokin hänen mielessään särähti poikki.