— Ei kätesi siitä irtoa, jos vähän autat vieraiden vastaanottamisessa! anoppi tiuskaisi miniälleen karkeasti. Hän oli kuitenkin valinnut väärän ihmisen komenneltavakseen.
— Sofia, ethän sinä tee mitään erityistä, istut vain kotona lapsen kanssa, Helena, anoppi, jaksoi toistaa vähän väliä. — Onko sinulle muka ylivoimaista, nuorena ja reippaana naisena, täyttää muutama pyyntöni? En minä sinulta kuuta taivaalta vaadi. Olemme kuitenkin nyt samaa perhettä, mutta sinä käyttäydyt, anteeksi vain, aivan kuin olisit joku ulkopuolinen.
— Minullakin riittää tekemistä enemmän kuin tarpeeksi! Pienen lapsen kanssa ei istuta rauhassa minuuttiakaan. Te tiedätte sen oikein hyvin, mutta silti pyydätte minulta jatkuvasti jotakin, Sofia vastasi rohkeasti takaisin.
— Älä nyt viitsi, pelkkiä tekosyitä. Teet sen, eikä maailma siihen kaadu, anoppi jankutti omaa kantaansa.
— Minulla ei ole aikaa, Sofia piti pintansa.
Aamuisin Helena soitti hänelle säännöllisesti.
— Käy ostamassa minulle ruokatarvikkeita, lähetin listan tekstiviestillä, hän ilmoitti, ikään kuin Sofia ei olisi koskaan vastustellutkaan.
— En käy. Olen juuri lähdössä Aleksin kanssa lastenlääkärille, Sofia vastasi ärtyneenä.
— No siinähän se onnistuu samalla! Poikkeat kauppaan matkan varrella ja ostat kaiken tarvittavan. Illalla Mikael voi tuoda ostokset minulle. Hyvin yksinkertaista, mutta sinä teet taas asiasta suuren numeron, anoppi väitti vastaan. — Pitäisikö minun muka lähteä tässä flunssassa juoksemaan kaupoissa?
— Ei teille siitä mitään tapahdu, jos vähän kävelette. Päinvastoin, raitis ilma tekee hyvää. Minulle se taas ei sovi ollenkaan. Enkä todellakaan aio kuljeskella sairaalloisen pikkulapsen kanssa supermarketissa.
— Miksi sinä väännät tästä ongelman, Sofia? Kymmenen minuuttia, ei sen enempää! Helena intti. — Ja silti sinä alat riidellä.
Lopulta Sofia kieltäytyi joka kerta. Helena puolestaan raivosi ja valitti pojalleen tämän “sydämettömästä” vaimosta.
Eräänä päivänä Mikael tuli asian kanssa kotiin.
— Sofia, äiti pyysi, että menisit tänään hänen luokseen. Häntä pitäisi auttaa pesemään ikkunat ennen juhlaa. Menisitkö? Minä jään sillä aikaa Aleksin kanssa.
— No vielä mitä! Entä minun ikkunani, kuka ne pesee? Sinun äitisi vai Juhani? Sofia tuohtui. — En ole ehtinyt edes aloittaa meidän kodin suursiivousta, aina tulee jotakin väliin. Eikö minulla muka ole omia huolia tarpeeksi? Miksi äitisi roikkuu koko ajan minun kimpussani? Tilatkoon siivousfirman! Tai pesköön itse, ei hän mikään hienostorouva ole eikä satavuotiaskaan.
— No, Sofia, mene nyt, pyydän. Muuten hän jankuttaa tästä minulle loputtomiin, mies yritti taivutella.
— En mene. Sanoin jo, että en mene, ja sillä selvä. Sofia pysyi järkkymättömänä.
Seuraavalla kerralla anoppi keksi uuden tehtävän.
— Sofia-kulta, vaatekaappiini, tiedäthän siihen valtavaan liukuovikaappiin, on kertynyt hirveä määrä vaatteita. Kaikki ovat kalliita, merkkituotteita, hyväkuntoisia ja laadukkaita. Monia en enää käytä.