Autosta astui ulos sosiaalityöntekijä, joka piteli kädestä kahdeksanvuotiasta tyttöä. Lapsella oli vaaleat hiukset ja vakavat, kirkkaansiniset silmät.
Aino Korhonen kulki vankilan käytävää pitkin itkemättä. Hän ei vapissut eikä takertunut saattajaansa. Kun hän ohitti sellirivit, vangit vaikenivat yksi toisensa jälkeen.
Vierailuhuoneessa Mikael istui jo odottamassa. Hänen ranteissaan oli käsiraudat, ja hänet oli kahlittu kiinni pöytään. Hän näytti paljon laihemmalta kuin Aino muisti, ja haalistunut oranssi vankipuku roikkui hänen yllään liian väljänä.
– Pikku tyttöni… Mikael kuiskasi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Aino otti muutaman hitaan askeleen eteenpäin. Hän ei rynnännyt isänsä luo. Hän ei alkanut nyyhkyttää.
Sitten hän teki sen.
Hän kietoi kätensä Mikaelin ympärille.
Kokonaisen minuutin ajan huoneessa ei kuulunut sanaakaan.
Lopulta Aino nousi varpailleen, kumartui isänsä korvan viereen ja kuiskasi jotakin niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut saada sanoista selvää.
Se, mitä seuraavaksi tapahtui, sai jokaisen paikalla olleen vartijan jähmettymään.
Mikaelin kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hänen koko ruumiinsa alkoi täristä. Hän tuijotti tytärtään, ja hänen katseessaan välähti samanaikaisesti kauhu ja äkkiä syttynyt, polttava toivo.
– Oletko aivan varma? hän kysyi särkyvällä äänellä.
Aino nyökkäsi.
Mikael ponnahti pystyyn niin rajusti, että tuoli kaatui kolahtaen lattialle.
– Minä olen syytön! hän karjaisi. – Nyt minä pystyn todistamaan sen!
Vartijat syöksyivät hänen luokseen, sillä he luulivat hänen alkavan vastustella. Mutta Mikael ei taistellut heitä vastaan. Hän itki. Hän nyyhkytti sellaisella epätoivon ja vapautumisen sekaisella voimalla, joka erosi täysin niistä viidestä vuodesta, joiden aikana häneltä oli riistetty kaikki toivo.
Vankilanjohtaja Heikkinen seurasi tapahtumia turvakameroiden näytöltä.
Jokin oli muuttunut.
Tunnin kuluessa hän teki päätöksen, joka saattoi vaarantaa koko hänen uransa. Hän soitti Teksasin osavaltion syyttäjänvirastoon ja pyysi teloitukselle 72 tunnin lykkäystä.
– Millaisesta uudesta todisteesta te oikein puhutte? vaati ääni linjan toisessa päässä.
Heikkinen katsoi pysäytettyä kuvaa näytöllä. Siinä näkyivät Ainon kasvot.
– Lapsesta, joka näki jotakin, hän sanoi matalasti.