Hän oli nähnyt jotakin omin silmin, jotakin sellaista, mitä lapsen ei olisi koskaan pitänyt nähdä. Ja Heikkinen joutui myöntämään ääneen ajatuksen, jota ei saanut enää työnnettyä syrjään: väärä mies oli ehkä tuomittu.
Noin kahdensadan mailin päässä, Dallasin esikaupunkialueella, 68-vuotias eläkkeelle jäänyt puolustusasianajaja Helena Laine oli vähällä pudottaa kahvikuppinsa, kun uutislähetys ilmestyi ruutuun.
Uransa alkuvuosina hän oli kerran epäonnistunut pelastamaan syyttömän miehen. Se tapaus oli jäänyt häneen kuin arpi, joka ei vuosikymmenistä huolimatta ollut koskaan täysin umpeutunut.
Kun Helena näki televisiossa Mikael Korhosen katseen, hän tunnisti siinä saman hiljaisen epätoivon.
Jo muutamaa tuntia myöhemmin hän istui vanhojen asiakirjojen ääressä ja kävi läpi Mikaelin vaimon viisi vuotta vanhaa murhajuttua rivi riviltä.
Löydöt eivät tuoneet rauhaa. Päinvastoin.
Syyttäjä, joka oli aikanaan saanut Mikaelin tuomituksi — ja joka tunnettiin nykyään tuomari Juhani Niemisenä — oli ollut henkilökohtaisissa liikesuhteissa Mikaelin nuoremman veljen, Antti Korhosen, kanssa. Sama Antti oli perinyt suuren osan vanhempiensa omaisuudesta pian Mikaelin pidätyksen jälkeen.
Vielä oudommaksi kaiken teki se, että Mikaelin vaimo Anna Korhonen oli kuolemaansa edeltävinä viikkoina penkonut talousraportteja ja juridisia papereita.
Helena alkoi yhdistää yksityiskohtia, joita muut olivat näyttäneet välttelevän tarkoituksella.
Samaan aikaan Aino oli vankilakäynnin jälkeen vaiennut lähes kokonaan. Valtion lastenkodissa, jossa hän oli asunut kuusi kuukautta Antti-setänsä huoltajuuden alaisena, tyttö ilmaisi itseään enää piirustuksilla.
Yksi kuvista pysäytti jokaisen, joka sen näki.
Siinä oli talo. Lattialla makasi nainen. Hänen ylleen kumartui mies sinisessä paidassa. Käytävän varjoihin oli piirretty toinen, hyvin pieni hahmo, joka näytti piileskelevän.
Mikaelilla ei ollut koskaan ollut sinistä paitaa.
Antilla sen sijaan sellainen oli päällään melkein aina.
Teloitukseen oli aikaa alle kolmekymmentä tuntia, kun Helena sai puhelun mieheltä, joka oli kadonnut viisi vuotta aiemmin: perheen entiseltä puutarhurilta, Tuomas Koskiselta.
– Minä näin, mitä sinä yönä tapahtui, hän sanoi.