Sinä, Mikael, otat hänen matkalaukkunsa, tilaat taksin ja viet sisaresi sinne, minne olisit hänet majoittanut, jos tätä asuntoa ei olisi olemassa.
— Oletko sinä nyt tosissasi? Heidi päästi jopa lyhyen naurahduksen. — Tähän aikaan illasta?
— En voisi olla tosissani yhtään enempää.
— Entä jos minulla ei oikeasti ole paikkaa, minne mennä?
— Se olisi pitänyt selvittää ennen kuin tavarat kannetaan toisen ihmisen kotiin.
Mikaelin kasvot synkkenivät.
— Sinulla ei ole oikeutta puhua minun siskolleni tuolla tavalla.
— Ja sinulla ei ollut oikeutta päättää minun asunnostani.
— Taas tuo alkaa. ”Minun asuntoni, minun asuntoni!”
— Koska sinä juuri osoitit, että jos en sano sitä ääneen, sinä unohdat sen.
Huoneeseen laskeutui raskas, painostava hiljaisuus. Heidi käänsi katseensa ensimmäisenä pois ja siirtyi ikkunan ääreen. Ulkona ilta oli jo tummumassa, ja pihalla autojen ajovalot pyyhkivät paljaiden puunoksien yli. Hän seisoi kädet tiukasti rinnan päälle ristittyinä, ja Anna muisti äkkiä hämmästyttävän kirkkaasti, miten kaikki oli alkanut tämän perheen kanssa.
Aluksi Heidi oli ollut ystävällinen. Häissä hän oli halaillut Annaa, kutsunut tätä Annaksi lämpimällä äänellä, kysellyt remontista ja kehunut sisustustajua. Mutta myöhemmin, kun hänelle selvisi, ettei asunto ollut tullut Annalle vanhemmilta eikä minään onnenpotkuna, vaan että Anna oli ostanut sen ennen Mikaeliin tutustumista ja maksanut sitä itse vuosien ajan, tinkien kaikesta mahdollisesta, Heidin ääneen oli ilmestynyt toisenlainen sävy. Se ei ollut avointa kateutta, vaan jotakin pahempaa. Sellaista alentuvaa hymyä, jolla ihminen kyllä tunnustaa tosiasian, mutta ei suostu pitämään sitä reiluna.
— Sinullahan kävi tuuri, Heidi oli joskus tokaissut sukupöydässä. — Asumispuoli on ainakin hoidossa.
Anna oli silloin vielä vastannut pehmeästi:
— Tuuri ei ehkä ole ihan oikea sana.
Heidi oli vain kohauttanut olkapäitään.
— Niinpä niin. Kaikkihan me täällä olemme väsyneitä.
Tuollaisten lauseiden jälkeen Mikael yleensä kurtisti otsaansa ja mutisi:
— Heidi, lopeta nyt. Miksi pitää piikitellä?
Mutta hänen äänessään ei koskaan ollut todellista närkästystä. Vain laiska yritys silotella tilanne, ei sen enempää. Aivan kuin ongelma ei olisi syntynyt Heidin sanoista, vaan siitä, että Anna sattui kuulemaan ne.
Avioliiton kaksi ensimmäistä vuotta Anna oli antanut asian olla. Ihmiset olivat erilaisia, suvut olivat erilaisia, puhetavat vaihtelivat. Hän ei halunnut muuttua sellaiseksi naiseksi, joka näkee uhan jokaisessa miehensä sukulaisen kommentissa. Silti pienet asiat kasautuivat. Milloin Heidi ilmestyi ovelle soittamatta etukäteen. Milloin hän nappasi hyllyltä käsivoiteen ja sanoi: ”Ai, luulin ettei sinua haittaa.” Kerran hän oli ilmoittanut, että pieneen huoneeseen pitäisi tehdä ”kunnollinen makuuhuone”, koska ”teille tulee vieraita, eikä tämä nyt oikein ole ihmisten lailla”.
Joka kerta Mikael pyysi Annaa olemaan takertumatta.
— Heidi on vain suorapuheinen. Älä ota sitä itseesi.
Heidin suorapuheisuus toimi aina vain yhteen suuntaan. Hän sai arvostella toisten tavaroita, määrätä toisten ajankäytöstä ja astua toisten tilaan kuin se olisi itsestään selvää. Mutta jos hänelle vastasi samalla sävyllä, alkoi heti näytelmä loukkaantumisesta, uupumuksesta ja siitä, ettei hän ”sano enää ikinä mitään”.
Nyt Anna katsoi miestään ja ymmärsi äkisti, ettei kyse ollut oikeastaan edes Heidistä. Heidi oli vain kävellyt sisään ovesta, joka hänelle oli avattu. Varsinainen ongelma seisoi vastapäätä kotihousuissa ja t-paidassa, ja teeskenteli sitkeästi, että kaiken voisi vielä järjestää muutamalla loukkaantuneella katseella.
— Minä odotan, Anna sanoi.
— Mitä? Mikael kivahti.
— Että otat ne laukut.
— En minä häntä nyt mihinkään vie.
Anna nyökkäsi, aivan kuin olisi odottanut juuri sitä vastausta.
— Selvä.
Hän otti puhelimensa esiin.
Heidi kääntyi nopeasti.
— Mitä sinä teet?
— Ratkaisen asian sillä tavalla, jonka sinä ja Mikael minulle jätitte.
— Oletko sinä menettänyt järkesi? Mikael astui häntä kohti. — Aiotko soittaa poliisit perhekeskustelun takia?
Anna vilkaisi puhelimen näyttöä ja sitten miestä.
— En. En ainakaan vielä. Lukkosepän.
Mikael hämmentyi silminnähden.
— Minkä lukkosepän?
— Ihan tavallisen. Huomenna aamulla vaihdetaan lukot.
Heidi löi kämmenensä nojatuolin käsinojalle.
— Tämä menee jo sirkukseksi.
— Ei, Heidi. Sirkus oli käynnissä ennen kuin minä tulin kotiin, kun te päätitte leikkiä muuttomiehiä ilman asunnon omistajaa.
Mikaelin poski nytkähti. Kun hän suuttui kunnolla, hänen vasen poskensa ikään kuin kovettui.
— Sinä pahennat kaiken kaikkien kannalta.
— En. Minä teen mahdottomaksi sen, että tämä päivä toistuu.
Mikael heitti nopean katseen siskoonsa. Heidi ymmärsi sen heti ja käänsi kasvonsa pois. Heidän välillään vilahti jotakin vanhaa ja harjoiteltua: nyt pitää vain kestää, painaa yhdessä päälle, sitten Heidi jää, Anna rauhoittuu, yö tasoittaa kaiken. Niin he olivat luultavasti suunnitelleetkin. Ehkä sitä ei ollut sanottu ääneen, mutta molemmat olivat luottaneet siihen, että ilta kiehuu aikansa ja aamu tekee loput.
Anna tunsi tämän kaavan. Ensin ihminen asetetaan tapahtuneen eteen. Sitten selitetään, että on jo liian myöhäistä vastustaa, koska asia on kerran tapahtunut. Sen jälkeen pyydetään olemaan kärjistämättä, koska toisilla on muutenkin vaikeaa. Viikko kuluu, sitten toinen, ja uusi todellisuus tarttuu kotiin kuin kostea pöly ikkunalaudalle. Sitä on enää vaikeampi pyyhkiä pois kuin sopeutua siihen. Juuri siihen tämä kaikki perustui.
— Sinulla on viisi minuuttia, Anna sanoi Mikaelille. — Joko te lähdette omin jaloin, tai minä soitan poliisille ja ilmoitan, että asunnossani on ihmisiä, joita en ole päästänyt tänne.
— Oletko sinä järjissäsi? Mikael kysyi uudestaan, nyt hiljaisemmin.
— Enemmän kuin koskaan.
Heidi nosti päänsä.
— Mikael, kuuletko sinä? Hän on valmis ajamaan sinun siskosi ulos poliisin avulla. Siinä näet hänen suhtautumisensa.
— Älä vääristele, Anna sanoi. — Minun suhtautumiseni sinä näit sillä hetkellä, kun et edes itse soittanut minulle. Sinäkin olisit voinut valita numeroni ja sanoa: ”Anna, minulla on hätä. Voisinko asua teillä muutaman päivän?” Mutta et tehnyt niin. Miksi? Koska tiesit vastauksen?
Heidi kalpeni, mutta puristi saman tien huulensa tiukaksi viivaksi.
— Siksi, että sinun kanssasi ei voi puhua niin kuin ihmisen kanssa.
— Ihmisen tavoin toimiminen on sitä, että kysytään lupa.
Mikael istuutui yllättäen tuolille ja jäi tuijottamaan lattiaa. Se oli huono merkki. Se tarkoitti, ettei hän aikonut selvittää mitään. Hän oli päättänyt vetäytyä hiljaiseen puolustukseen, josta myöhemmin kasvaisi hänen lempilauseensa: sinä itse rikoit kaiken.
Ja silloin Anna muisti äkkiä päivän, jolloin hän oli ensimmäisen kerran tuntenut, ettei heidän avioliittoonsa tullut särö riidan takia, vaan Mikaelin tavasta tehdä päätöksiä heidän molempien puolesta.
Siitä oli melkein vuosi. Mikael oli silloin antanut Heidille avaimet keskustelematta asiasta Annan kanssa. Perustelu oli ollut viaton: Heidi kastelisi kukat, kun he olisivat kolme päivää poissa. Anna sai tietää asiasta sattumalta, kun näki miehensä siskon rappukäytävässä kaksi päivää ennen lähtöä.
— Ai, minä vain kokeilin, sopiiko avain, Heidi oli sanonut reippaasti.
Silloin Annan sisällä kaikki oli kiristynyt, mutta Mikael oli taas viitannut asialle kintaalla.
— Se on vain varmuuden vuoksi.
Mutta tuo ”varmuuden vuoksi” ilmestyi myöhemmin esiin vielä kahdesti. Kerran Heidi tuli sisään ”vaihtamaan vaatteet sateen jälkeen”, koska sattui olemaan lähistöllä. Toisella kerralla hän haki laturia, jonka väitti unohtaneensa perhepäivällisen jälkeen. Anna vaati avaimet takaisin. Heidi palautti ne. Mutta sellaisella ilmeellä kuin häneltä ei olisi otettu pois vieraan ihmisen kotiin pääsyä, vaan ansaittu kunniamerkki.
Ja nyt matkalaukut seisoivat eteisessä. Tämä ei ollut vahinko. Tämä oli jatkoa.
— Mikael, Anna sanoi, — en aio toistaa tätä enää. Joko sinä hoidat asian nyt kuin aikuinen ihminen, tai minä hoidan sen itse. Mutta siinä tapauksessa älä valita seurauksista.
Mikael nosti päänsä.
— Mitkä seuraukset? Uhkailetko sinä minua avioerolla?
Anna ei ollut odottanut, että hän sanoisi sen niin nopeasti. Ei edes pelosta, vaan ärtyneenä heitettynä sanana, jolla yritetään saada toinen perääntymään.
Hän katsoi miestään tarkasti.
— Sanoitko tuon nyt uhkauksena vai ehdotuksena?
Mikael nykäisi olkapäätään.
— Minä sanon, ettei perhettä rakenneta näin.
— Perhettä ei rakenneta myöskään salaisella majoituksella.
Heidi tarttui äkisti matkalaukun kahvaan.
— Hyvä on, riittää. Minun takiani ei tarvitse järjestää mitään näytelmää. Minä lähden nyt.
Mikael ponnahti heti pystyyn.
— Minne sinä muka lähdet? On jo ilta.
— Se ei ole Annan huoli, Anna sanoi kuivasti. — Hänen veljensä päätti, että minun asuntoni on varakenttä. Nyt hän saa käyttää päätään.
Mutta Heidi ei lähtenyt. Hän katsoi Mikaelia, eikä siinä katseessa ollut halua löytää ratkaisua, vaan vaatimus: todista, että olet minun puolellani. Anna oli nähnyt tuon katseen monta kertaa ennenkin — juhlapöydässä, viestiketjuissa ja pienissä arkisissa kahnauksissa. Sisar oli tottunut siihen, että veli asettuisi ennemmin tai myöhemmin hänen ja minkä tahansa hankalan tilanteen väliin.