— Mikael, aiotko sinä selittää minulle itse, mitä täällä tapahtuu, vai soitanko minä saman tien poliisille? Anna pysähtyi eteiseen takki yhä päällään ja siirsi katseensa vieraisiin matkalaukkuihin, sitten raollaan olevaan olohuoneen oveen.
Laukkuja oli kaksi. Toinen oli tummansininen, pyörillä kulkeva matkalaukku, toinen vanha viininpunainen laukku, jonka kahva oli jo kulunut. Niiden vieressä lojui urheilukassi, jonka hihna roikkui ulkona, ja eteisen penkille oli nostettu kaupan muovipussi. Siinä näkyi tohvelit, hammasharja ja muutama purkki kasvovoidetta. Kokonaisuus ei näyttänyt siltä, että joku olisi poikennut puoleksi tunniksi. Se näytti muutolta. Tai ainakin yritykseltä esittää, että uusi elämä oli jo alkanut.
Olohuoneesta kuului puhetta. Naisen ääni oli varma, hiukan terävä, juuri sellaisella sävyllä, joka sai Annan leukaperät kiristymään. Miehen ääni taas oli matalampi, selittelevä, mutta ei lainkaan hätääntynyt. Juuri se satutti eniten. Ei hämmennystä, ei yllättyneisyyttä, ei kiirettä tulla ovelle selittämään. Vain tavallinen ääni ihmiseltä, joka piti kaikkea tapahtunutta täysin normaalina.
Anna sulki ulko-oven perässään kovempaa kuin oli aikonut. Lukko naksahti eteisen hiljaisuudessa, ja melkein heti Mikael kurkisti huoneesta.
— Ai, tulit jo? hän sanoi, aivan kuin Anna ei olisi palannut omaan asuntoonsa vaan tullut kylään tuttavien luo.
— Näköjään ihan syystäkin, Anna vastasi ja laski avaimensa hitaasti eteisen pöydälle.
Mikael astui käytävään, hieraisi niskaansa ja hymyili kummallisen tarpeettomasti.
— Älä aloita heti. Minä selitän kyllä kaiken.
Mutta selittämisellä hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä.
Anna käveli pidemmälle ja jäi seisomaan olohuoneen kynnykselle.
Auki revityn vaatekaapin edessä seisoi Mikaelin sisko Heidi. Toisessa kädessään hän piteli pinoa t-paitoja, toisella hän nyki matkakosmetiikkalaukun vetoketjua. Sohvalle oli jo levitetty farkut, neule, puhelimen laturi ja pussi, jossa oli kotivaatteita. Heidi kohotti katseensa, kohtasi Annan silmät eikä hämmentynyt lainkaan. Leuka vain nousi aavistuksen ylemmäs, ikään kuin hän olisi valmistautunut riitaan jo etukäteen ja päättänyt, ettei antaisi periksi yhdessäkään sanassa.
— Hei, Heidi sanoi. — Me emme ajatelleet, että tulet näin aikaisin.
Anna ei vastannut. Hän ei katsonut Heidiä, vaan avattua kaappia. Sitä tyhjää hyllyä, jolla vielä aamulla olivat olleet hänen huopansa ja laatikko kausivaatteineen. Laatikkoa ei näkynyt missään. Huopakin oli kadonnut.
— Vein ne toistaiseksi parvekkeelle, Mikael sanoi kiireesti huomattuaan hänen katseensa. — Ei niille siellä mitään käy. Siellä on kuivaa.
Anna kääntyi katsomaan häntä.
— Sinä veit minun tavarani parvekkeelle?
— Vain väliaikaisesti. Älä tee tästä draamaa.
Tuo “älä tee draamaa” kuulosti hänen suussaan aina samalta. Aivan kuin hän ei olisi ylittänyt toisen rajoja, vaan Anna olisi rasittava siksi, että huomasi sen.
Anna riisui takkinsa rauhallisesti, ripusti sen huolellisesti koukkuun ja palasi huoneeseen. Hänen sisällään ei enää kuohunut. Päinvastoin, kaikki tuntui tiivistyneen kylmäksi, tiukaksi pisteeksi. Kun ihminen suuttuu, hän voi sanoa liikaa. Mutta silloin kun suuttumus hiljenee ja koko kuva alkaa hahmottua, hänestä tulee oikeasti vaarallinen.
Mikael alkoi puhua nopeasti, melkein kompastellen sanoihinsa.
— Heidillä on vaikea tilanne. Pari viikkoa, korkeintaan kuukausi. Hänellä ei ole nyt paikkaa, minne mennä. Ymmärräthän sinä, etten minä voinut jättää omaa siskoani kadulle.
— Kadulle? Anna toisti.
— No, sanoin sen kuvainnollisesti.
— Missä hän sitten asui ennen kuin toit hänet tänne matkalaukkuineen?
Heidi paiskasi lipaston laatikon kiinni ja vastasi itse:
— Vuokra-asunnossa. Omistaja päätti myydä sen ja käski minun muuttaa pois. En minä ole sinulle mitään pahaa tehnyt, Anna. En ymmärrä, miksi katsot minua noin.
Nyt Anna katsoi häntä suoraan.
— Siksi, että sinä levität tavaroitasi minun asuntooni ilman minun lupaani.
— Voi hyvänen aika, ihan kuin olisin tullut tänne loisimaan, Heidi tuhahti. — En minä mikään vieras ihminen ole.
Mikael tarttui siihen heti.
— Juuri niin. Ei hän ole vieras. Hän on minun oma siskoni.
Anna käänsi katseensa mieheensä. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sanonut mitään. Yläkerran naapurissa raahattiin jotakin painavaa; katosta kuului narahdus, ja sitten hiljaisuus palasi.
Silloin Anna kysyi tyynesti, ilman huutoa ja ilman säröä äänessään:
— Mikael, mistä lähtien sinun siskosi on asunut minun ennen avioliittoa omistamassani asunnossa?
Heidi jähmettyi paikoilleen t-paitapino yhä kädessään, ennen kuin ehti laskea sitä hyllylle.
Mikael avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut. Se varmuus, jolla hän oli hetki sitten astunut eteiseen, mureni näkyvästi. Ehkä siksi, että Annan lauseessa ei ollut tilaa hänen suosimalleen sumulle: “meidän yhteinen”, “perhe”, “mitä väliä tällä nyt on”. Sanat olivat yksinkertaiset ja armottoman täsmälliset: sinun siskosi, minun asuntoni, ennen avioliittoa.
— Anna, miksi sinun pitää sanoa se noin? hän sai lopulta sanotuksi. — Me olemme kuitenkin naimisissa.
— Tuo ei ole vastaus.
— Ajattelin, ettei tällaisessa tilanteessa tarvitse järjestää mitään kuulustelua.
— Minä taas ajattelen, ettei minun asuntooni majoiteta ketään kysymättä minulta.
Heidi pudotti vaatteet terävästi sohvalle.
— Jos olisin tiennyt, että vastaanotto on tällainen, en olisi tullut ollenkaan.
— Niin, et olisi tullut, Anna sanoi.
Heidi räpäytti silmiään. Hän ei ollut odottanut, että hänelle vastattaisiin ilman totuttua kohteliasta pehmustetta.
Mikael astui lähemmäs.
— Anna, puhutaan nyt rauhassa. Mitään kamalaa ei ole tapahtunut.
Anna kallisti päätään hieman sivulle, aivan kuin olisi kuunnellut tuttua lausetta ja yrittänyt varmistaa, ettei ollut kuullut väärin.
— Ei mitään kamalaa? Sinä siirsit minun tavarani parvekkeelle, et sanonut minulle sanaakaan, toit tänne siskosi, joka on jo järjestämässä arkeaan, ja sinun mielestäsi mitään kamalaa ei ole tapahtunut?
— Minun oli tarkoitus puhua illalla.
— Sinä puhuit jo. Teoillasi.
Heidi naurahti, mutta nauru kuulosti hermostuneelta.
— Miksi sinä takerrut noin kiihkeästi neliöihin? Mikael on sinun miehesi, ei mikään vuokralainen.
Anna siirsi katseensa häneen.
— Vielä yksikin sana neliöistä, ja tämä keskustelu lyhenee huomattavasti.
Heidi kohotti kulmiaan.
— Uhkailetko sinä?
— Varoitan.
Mikael veti kätensä kasvojensa yli. Hän näytti samalta kuin sukupäivällisten alla, kun hän tajusi, että hänen pitäisi miellyttää kaikkia yhtä aikaa eikä se tulisi onnistumaan.
— Heidi, ole nyt hetki hiljaa, hän sanoi matalalla äänellä.
— Miksi minun pitäisi olla hiljaa? Ihan kuin minut olisi istutettu syytettyjen penkille.
— Koska kysymys ei ole suunnattu sinulle, Anna sanoi terävästi. — Sinua ei kutsunut tänne eteisen kaappi eikä olohuoneen sohva. Mikael toi sinut tänne. Siksi minä puhun hänen kanssaan.
Anna istuutui nojatuolin reunalle kengät jalassaan. Laukkunsa hän laski viereensä. Se oli hänen vanha tapansa: epämiellyttävässä keskustelussa oli ensin istuttava. Seisova ihminen menettää malttinsa nopeammin. Istuen itsensä saa pidettyä paremmin koossa.
— Selvä, Anna aloitti. — Sinä päätit majoittaa Heidin tänne. Yksin. Ilman puhelua, ilman viestiä, ilman kysymystä. Pitääkö paikkansa?
— Tiesin, että sinä alkaisit vastustaa, Mikael vastasi katsoen sivuun.
— Eli teit sen tahallasi minun selkäni takana.
— Tein sen, koska aikaa ei ollut.
— Puheluun olisi mennyt neljäkymmentä sekuntia.
Mikael vaikeni.
Heidi läimäytti yhtäkkiä kämmenellään reittään, ikään kuin yrittäisi hoputtaa keskustelua eteenpäin.
— Kuulkaa, tämä alkaa olla naurettavaa. En minä ole lomalle tullut. Minulla on oikeita ongelmia. Vai oletko sinä niitä naisia, joille tärkeintä on näyttää, kuka täällä määrää?
— Minä määrään täällä, Anna sanoi.
Hän sanoi sen hiljaa, mutta ilma huoneessa tuntui viilenevän.
Mikael puuttui heti väliin.
— Nyt riittää. Emme ala mittailla oikeuksiamme. Heidi asuu täällä vähän aikaa ja etsii sitten toisen ratkaisun.
Anna katsoi häntä niin tarkasti, että Mikael joutui laskemaan katseensa.
— Oletko sinä jo keskustellut siitäkin, mikä huone vapautetaan hänelle?
Hän ei vastannut heti. Se oli vastaus.
— Kysyin, oletko sinä jo keskustellut siitä, mikä huone annetaan hänen käyttöönsä?
— Ajattelin, että Heidille olisi helpointa olla olohuoneessa. Hän tekee etätöitä, hän tarvitsee pöydän.
Anna hengitti hitaasti ulos nenän kautta.
— Olohuoneessa on minun työpöytäni. Minun kansioni. Minun tietokoneeni. Minun paperini. Ja minun tavarani.
— Ne voisi väliaikaisesti siirtää…
Hän vaikeni kesken lauseen. Liian myöhään hän tajusi, miltä sana “siirtää” tässä tilanteessa kuulosti. Ei huonekalujen järjestelyltä, vaan tuomiolta. Ei esineille, vaan arjelle, tottumuksille ja oikeudelle päättää omasta kodistaan.
Anna nousi ylös.
— Nyt te molemmat kuuntelette minua erittäin tarkasti. Heidi ei jää tänne yöksi, ei viikoksi eikä miksikään epämääräiseksi “katsotaan tilanteen mukaan” -ajaksi.