Silloinkin, kun koko hankaluus oli hänen itsensä aiheuttama.
— Anna, Mikael sanoi nyt aivan toisenlaisella äänellä, hillitysti mutta kovana, — minä en anna heittää Heidiä kadulle. Jos haluat, puhutaan tästä huomenna. Tänä yönä hän jää tänne.
Siinä se tuli.
Sanat jäivät ilmaan roikkumaan kuin ovi, joka oli lyöty kiinni niin lujaa, että karmit vavahtivat.
Anna nyökkäsi hitaasti. Ei Mikaelille, vaan itselleen. Jokin hänen sisällään tuntui loksahtavan lopullisesti paikoilleen.
— Hyvä on, hän sanoi.
Mikael näytti tulkitsevan sen voitoksi. Hänen hartiansa jopa suoristuivat aavistuksen.
— No niin. Huomenna voidaan keskustella rauhassa.
— Ei. Rauhallisesti puhutaan nyt.
Anna käveli eteisen kaapille, veti ylimmän laatikon auki, otti sieltä asiakirjakansion ja laski sen pöydälle. Sen jälkeen hän haki puhelimensa, avasi muistiinpanot, kirjoitti nopeasti muutaman rivin ja lähetti viestin.
— Kenelle sinä kirjoitat? Mikael kysyi varuillaan.
— Ihmiselle, joka tulee huomenna vaihtamaan lukot. Ja juristille, jotta saan tarkistettua, mitä papereita tarvitaan, jos päätät tehdä asiasta vaikean.
— Mistä asiasta?
— Avioerosta. Oikeuden kautta, jos muu ei riitä.
Heidi veti kuuluvasti henkeä.
Mikael astui pöytää kohti.
— Kuuletko sinä itseäsi ollenkaan? Yhden illan takia?
Anna kääntyi katsomaan häntä.
— Ei yhden illan takia. Vaan siksi, että tähän yhteen iltaan mahtui kaikki se, mitä olen liian kauan suostunut olemaan huomaamatta. Välinpitämättömyys. Omavaltainen käytös. Se varmuus, että minut voi vain asettaa tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Ja kaikkein tärkeimpänä: sinä seisot nyt tässä, katsot minua silmiin etkä yritä korjata sitä, mitä teit. Sinä yrität painaa minut hyväksymään sen.
— Ei kukaan sinua paina mihinkään!
— Minut on jo painettu siihen pisteeseen, että eteisessäni seisoo toisen ihmisen matkalaukut.
Mikaelin leuat kiristyivät.
— Sinä liioittelet.
— En. Minä vain sanon asiat viimein niiden oikeilla nimillä.
Heidi päästi matkalaukun kädestään ja levitti kätensä teatraalisesti.
— Voi hyvänen aika, mikä näytelmä tyhjästä! Ihan kuin olisit vain odottanut tilaisuutta.
Anna kääntyi häneen niin terävästi, että Heidi vaikeni kesken lauseen.
— Ei, Heidi. Tilaisuus on odottanut minua jo pitkään. Se on koputtanut pieninä asioina koko tämän ajan, ja minä olen teeskennellyt, etten kuule. Nyt kuulen oikein hyvin.
Anna otti pöydältä avaimet ja ojensi kätensä Mikaelia kohti.
— Avaimet.
— Mitä?
— Kaikki sarjat. Omasi ja se, joka sisarellasi mahdollisesti on. Heti.
— Millä perusteella?
— Sillä perusteella, että et enää ole ihminen, jolle voin rauhallisin mielin antaa pääsyn asuntooni silloin, kun en itse ole kotona.
Mikael kalpeni.
— Oletko tosissasi?
— En voisi olla enempää.
Heidi sanoi hiljaa, melkein tyytyväisenä:
— No niin, nyt se oikea naama sitten näkyy.
Anna ei edes kääntänyt päätään.
— Ei. Tänään ei paljastunut minun oikea naamani.
Hiljaisuus venyi. Lopulta Mikael työnsi kätensä takkinsa taskuun, veti avainnipun esiin ja paiskasi sen pöydälle matalasti kilahtaen. Yksi avain lensi sivummalle. Heidi epäröi hetken, kaivoi sitten laukustaan oman avaimensa ja laski sen muiden viereen.
— Joko olet tyytyväinen? hän sinkautti.
— Tämä on vasta alku.
Anna keräsi avaimet ja sujautti ne taskuunsa.
— Teillä on kaksikymmentä minuuttia aikaa pakata tavaranne ja lähteä. En suosittele testaamaan, soitanko poliisille vai en. Tämän illan jälkeen en aio enää kokeilla kenenkään rajoja enkä omaa kestävyyttäni.
Mikael pudisti päätään hitaasti.
— Sinä vielä kadut tätä.
— Kadun jo. Mutta en sitä, mitä sinä luulet.
Mikael vaikeni.
Seuraavat viisitoista minuuttia kuluivat raskaassa, hermoja repivässä hääräyksessä. Heidi pakkasi tavaroitaan kuin jokainen viikattu villapaita olisi ollut henkilökohtainen loukkaus ja maailmanluokan vääryys. Mikael kantoi laukkuja eteiseen kivikasvoisena. Kumpikaan ei enää puhunut “väliaikaisuudesta”. Se naamio oli pudonnut ensimmäisenä. Ihminen, joka todella tarvitsee tilapäistä suojaa, käyttäytyy toisin. Hän ainakin ymmärtää olevansa jonkun toisen kodissa. Tässä taas oli alusta lähtien ollut kyse haltuunotosta — pehmeästä, perheeseen vetoavasta ja tekijöilleen kovin kätevästä.
Kun kaikki oli koottu, Mikael pysähtyi oven luo.
— Minä lähden Heidin mukaan, hän sanoi.
— Tietenkin.
— Enkä tule tänään takaisin.
Anna nyökkäsi.
— Se on sinun päätöksesi.
— Sinä olisit voinut hoitaa tämän toisella tavalla.
— Ei, Mikael. Sinä hoidit kaiken toisella tavalla.
Heidi seisoi jo hissin luona. Hänen kasvonsa olivat vihaiset, mutta ääni muuttui yllättäen hiljaiseksi.
— Sinä riistät nyt itse itseltäsi perheen.
Anna katsoi häntä ilmeettömästi.
— En. Minä en vain anna tehdä kodistani läpikulkupaikkaa sukulaisuuden varjolla.
Hissin ovet sulkeutuivat.
Anna palasi asuntoon ja lukitsi oven ensin alemmasta lukosta, sitten ylemmästä. Eteisessä leijui yhä vieraan hajuveden ja matkapölyn sekoitus. Sohvalle oli jäänyt Heidin hiussolki, halpa, muovisella helmellä koristeltu. Anna nosti sen kahdella sormella ja pudotti roskikseen.
Sen jälkeen hän meni lasitetulle parvekkeelle, nosti omat laatikkonsa takaisin paikoilleen, toi viltit sisälle, vaihtoi sohvan päällisen ja avasi ikkunan tuulettaakseen. Hän liikkui kiireettömästi mutta nopeasti. Ei siksi, että olisi pelännyt. Vaan siksi, että hän halusi poistaa tunkeutumisen jäljen — ei muistoa siitä, vaan konkreettiset merkit.
Kun asunto alkoi taas näyttää omalta itseltään, Anna istuutui keittiöön ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan tummaa ikkunalasia. Pihalla joku yritti käynnistää autoa; moottori hörähti, sammui ja käynnistyi lopulta uudelleen. Naapurin koira haukahti kerran ja vaikeni. Tavallinen ilta. Mutta sen sisällä ei enää ollut sitä entistä elämää, johon olisi voinut vain palata töistä, kävellä omaan huoneeseen ja olla odottamatta vieraita matkalaukkuja.
Puhelin makasi pöydällä näyttö alaspäin. Se värähti vasta neljänkymmenen minuutin kuluttua.
Mikael.
Anna katsoi nimeä eikä vastannut. Mikael soitti uudestaan. Sitten tuli viesti: “Sinä menit liian pitkälle. Tulen huomenna puhumaan.”
Anna luki sen ja laittoi äänet pois päältä.
Aamulla lukot todella vaihdettiin. Anna päästi lukkosepän sisään kahdeksalta, näytti asunnon paperit ja seisoi vieressä työn ajan. Ruuvinvääntimen ääni tuntui rinnassa oudon rauhoittavana. Aivan kuin jokainen uusi osa ei olisi pureutunut vain oven metalliin, vaan myös siihen rajaan, joka olisi pitänyt vetää jo kauan sitten.
Lukkosepän jälkeen tuli Maria, Annan ystävä — ainoa ihminen, jolle Anna oli yön aikana lopulta kirjoittanut.
Maria astui sisään, laski keittiön pöydälle pussin, jossa oli rahkaa, omenoita ja vettä, vilkaisi ympärilleen ja kysyi heti:
— Tajusiko hän edes, mitä teki?
Anna hymähti ilottomasti.
— Toistaiseksi hän on tajunnut vain sen, etten minä vitsaile.
— Sekin on jo jotain.
He istuivat muutaman minuutin hiljaa. Sitten Maria sanoi:
— Tiedätkö, pahinta ei ole se, että hän toi siskonsa tänne. Pahinta on se, että hän oli varma, että sinä nielet sen.
Anna nosti katseensa häneen.
— Niin. Juuri se mursi minussa jotakin.
— Aiotko erota?
Anna ei vastannut heti. Keittiön kello tikitti, ja jostain syystä juuri se ääni teki erityisen selväksi, ettei aikaa saa käännettyä takaisin, vaikka kuinka tahtoisi.
— Aion, hän sanoi lopulta. — Eilisen jälkeen en voi enää elää ihmisen kanssa, joka ensin määrää minun kodistani ja sitten hämmästyy, kun reagoin.
Maria nyökkäsi.
— Tärkeintä on, ettet anna heidän puhua sinua pyörryksiin. Kohta alkaa puhe sukulaisista, hermoista ja siitä, että sisar on pulassa. Mutta tämä ei oikeasti ole sisaresta kiinni. Tämä on rajoista.
— Ymmärsin sen liian myöhään.
— Ei. Liian myöhään olisi silloin, jos matkalaukut jäisivät.
Anna katsoi ystäväänsä ja tunsi ensimmäistä kertaa koko illan ja aamun aikana raskauden sijasta lyhyen, melkein pistävän kiitollisuuden. Yksinkertainen lause oli osunut täsmälleen oikeaan kohtaan.
Päivällä Mikael tuli. Ei yksin, vaan äitinsä kanssa. Se oli arvattavissa. Kun suora painostus ei toimi, otetaan käyttöön raskas tykistö.
Anna ei avannut heti. Ensin hän katsoi ovisilmästä. Anoppi seisoi hieman sivummalla turkiskauluksisessa takissa ja puristi käsilaukkua kyynärvarttaan vasten. Mikael näytti väsyneeltä, mutta jo kootulta — siis hän oli nukkunut ja valmistellut puheensa.
Anna avasi oven turvaketjun varaan.
— Mitä te haluatte?
— Puhua, Mikael sanoi.
— Puhu.
— Tässäkö? Portaikossa?
— Juuri siinä, mihin jouduitte eilen omavaltaisen käytöksenne jälkeen.
Anoppi kohotti loukkaantuneena leukansa.
— Anna, älä mene liiallisuuksiin. Minä tulin perheen vanhimpana selvittämään tämän painajaisen.
— Aloittakaa sitten kysymällä, kuka antoi Mikaelille oikeuden majoittaa Heidi tänne ilman minun suostumustani.
Anoppi puristi kättään laukun ympärille kuin hakien tasapainoa.
— Heidi on joutunut vaikeaan tilanteeseen. Ihmisellä pitää olla myötätuntoa.
— Myötätunto ei tarkoita avainta toisen ihmisen asuntoon.
Mikael puhalsi terävästi ulos.
— Taas sama asia.
— Niin, koska kyse on juuri siitä, mitä sinä teit.