Hänen katseensa kiinnittyi suoraan haalariasuiseen mieheen, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
— Oletteko te lukkoliikkeestä? Laura kysyi rauhallisesti.
Mies nyökkäsi vaivaantuneena ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän näytti siltä, ettei ollut enää lainkaan varma, millaiseen tehtävään oli tullut.
— Joo, iltaa. Tämä nuori mies soitti. Sanoi, että vaimo oli hukannut avaimet eikä kotiin päästä sisälle.
— Tämä nuori mies, Laura lausui hitaasti ja painotti jokaista sanaa, — on minun entinen mieheni. Asunto on yksin minun omistuksessani. Sitä ei ole hankittu avioliiton aikana. Hän ei ole täällä kirjoilla, hänellä ei ole tästä osuutta eikä minkäänlaista oikeutta tähän asuntoon. Hänen tavaransa ovat noissa kasseissa siinä teidän vieressänne. Jos koskettekin oveeni työkalullanne, soitan välittömästi poliisit paikalle, ja teitä käsitellään osallisena yritykseen tunkeutua laittomasti toisen kotiin.
Lukkoseppä perääntyi saman tien askeleen, aivan kuin ovi olisi muuttunut hehkuvan kuumaksi. Hän käänsi kiukkuisen katseen Mikaeliin.
— Kuules nyt, kaveri. Mitä sinä oikein sekoiletat minua tähän? En minä tullut tänne selvittelemään perheriitoja. Onko sinulla osoite täällä papereissa? Omistustodistusta? Jotain?
Mikaelin kasvot tummuivat raivosta. Hän alkoi hätäisesti taputella takkinsa taskuja, mutta mitään ei löytynyt.
— Mitä väliä sillä on! Me asuimme täällä viisitoista vuotta! Minulla on täällä omaisuutta! Kodinkoneita! Antakoon edes sen kahvinkeittimen! Ja makuuhuoneen television! Se ostettiin yhdessä!
— Yhdessäkö? Laura siristi silmiään ovenraosta, ääni kylmänä. — Televisio hankittiin osamaksulla minun nimiini, ja minä maksoin sitä puolitoista vuotta omista bonuksistani. Kahvinkeittimen taas sain työtovereiltani merkkipäivälahjaksi. Takuukuitit ja ostotositteet ovat asiakirjojeni joukossa.
— Sinä olet ahne noita! Mikael sylkäisi sanat suustaan, menettäen lopunkin itsehillintänsä. — Sofia oli oikeassa. Sinä olet vain vanha, kateellinen harakka! Tukehtuisit koko asuntoosi ja niihin typeriin kahvinkeittimiisi!
Sofia tuhahti äänekkäästi ja nosti olalta valuneen käsilaukun takaisin paikoilleen.
— Mikael, mennään jo. Minua hävettää seistä tässä. Otetaan nuo sinun rytkysi ja lähdetään. Minulla on nälkä. Ostat minulle uuden kahvinkeittimen, paremman kuin tuo.
Lukkoseppä oli sillä välin kääntynyt sanaakaan sanomatta ja lähtenyt portaita alas. Mennnessään hän mutisi puoliääneen jotakin hulluista asiakkaista, joiden takia hänen aikansa meni hukkaan.
Mikael potkaisi lähimpänä olevaa ruudullista kassia.
— Tilaa taksi, hän murahti Sofialle.
— Minäkö? tyttö älähti loukkaantuneena. — Minulla on kortilla rahaa enää vain manikyyriin. Sinähän tässä mies olet. Tilaa itse.
— Puhelimesta loppuu akku, Mikael valehteli ja väisti katsetta.
Laura tiesi varsin hyvin, mistä oikeasti oli kyse. Palkkapäivään oli vielä viikko, ja kaiken ylimääräisen Mikael oli ehtinyt tuhlata ensimmäisen “uuden vapaan elämänsä” kuukauden aikana Sofian kalliisiin hoitoihin, ravintoloihin ja näyttäviin iltoihin.
Laura sulki oven äänettömästi. Vasta sitten hän irrotti turvaketjun ja käänsi lukon kiinni viimeistä napsahdusta myöten. Oven toiselta puolelta kuului vielä kymmenisen minuuttia vaimeaa kinastelua. Sofia kiukutteli, Mikael ärisi vastaan ja raahasi raskaita kasseja hissiä kohti. Lopulta hissin ovet kolahtivat, koneisto nytkähti liikkeelle ja vei alas sen, mikä hänen menneisyydestään oli vielä jäänyt kynnyksen taakse.
Eteiseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Niin syvä, että se melkein soi korvissa.
Laura painoi otsansa vasten oven viileää metallipintaa. Hän ei tuntenut voitonriemua. Ei vahingoniloa. Ei edes helpotusta sillä tavalla kuin oli joskus kuvitellut tuntevansa. Hänen sisällään oli vain valtava, pohjaton väsymys, sellainen joka saapuu pitkän sairauden jälkeen, kun pahin on ohi ja keho vasta ymmärtää selvinneensä.
Hän meni kylpyhuoneeseen, avasi lämpimän veden ja pesi käsiään pitkään saippualla. Vaahdon hän huuhtoi huolellisesti pois, yhä uudelleen, kuin olisi yrittänyt pestä iholtaan myös illan sanoja ja vuosien painoa. Sitten hän nosti katseensa peiliin.
Silmien alla oli tummat varjot, mutta katse oli selkeä. Rauhallinen. Päättäväinen.
Ei enää vieraita likaisia kenkiä hänen lattioilleen. Ei enää syytöksiä, jotka jäisivät roikkumaan ilmaan. Ei enää kompromisseja, joissa hän itse kutistuisi muiden mukavuuden vuoksi.
Seuraavana aamuna Laura heräsi aikaisin ilman herätyskelloa. Auringonvalo siivilöityi kaihtimien raoista sisään ja piirsi seinälle lämpimiä, kultaisia juovia. Asunto tuntui oudolla tavalla suuremmalta kuin ennen. Mikaelin poissaolo ei enää ollut aukko eikä tyhjä paikka. Se oli tilaa hengittää. Tilaa elää.
Laura valmisti itselleen kahvia juuri sillä samaisella kahvinkeittimellä, josta illalla oli riidelty. Hän kaatoi juoman kauniiseen posliinikuppiin, siihen jonka oli ennen ottanut esiin vain juhlapäivinä, ja astui lasitetulle parvekkeelle. Kun vanhat talvirenkaat eivät enää vallanneet nurkkaa, siellä oli hämmästyttävän valoisaa.
Hän katseli alas kaupunkiin, joka heräili hitaasti uuteen päivään. Sitten hän kohotti kupin huulilleen, maistoi polttavan kuumaa ja hieman kitkerää kahvia ja hymyili.
Elämä ei ollut päättynyt. Se oli vasta alkamassa. Ja sen avaimet olivat nyt vain ja ainoastaan hänen omissa käsissään.