— Hän oli töissä kaikkiaan ehkä puolitoista vuotta, ja muun ajan hän makasi sohvalla etsimässä elämäntehtäväänsä. Jos haluatte viedä asian oikeuteen, siitä vain. Silloin poikanne joutuu kuitenkin maksamaan oikeudenkäyntikulut ja asianajajan palkkion. Olen varma, että Sofia ilahtuu sellaisista tulevaisuudennäkymistä.
Langan toisessa päässä hiljaisuus muuttui raskaaksi ja tahmeaksi. Pirkko ei ollut mikään typerä nainen. Hän tajusi vallan hyvin, että Laura oli oikeassa joka kohdassa. Hän vain yritti vanhasta tottumuksesta jyrätä läpi, suojellakseen aikuiseksi kasvanutta silmäteräänsä.
— Sinä olet kova nainen, Laura, entinen anoppi sanoi lopulta katkerasti. — Ei sinussa ole pisaraakaan sääliä. Mies jäi tyhjän päälle, ja sinä vielä nautit siitä. Olisit edes voinut antaa tavarat kunnolla, niin kuin ihminen ihmiselle.
— Minä annan hänelle aivan kaiken, vanhoja sukkia ja rikkinäisiä virveleitä myöten. Kassit ovat eteisessä. Jos olette noin huolissanne pojastanne, tulkaa auttamaan häntä kantamisessa. Hyvää jatkoa, Pirkko. Ja terveyttä teille.
Laura katkaisi puhelun ja vaihtoi kännykän äänettömälle. Kesken jäänyt urakka odotti.
Hän palasi eteiseen. Neljä valtavaa ruudullista kassia, sellaisia joita näkee torikauppiailla ja kirpputoriväellä, kohosi lattialla kömpelöinä kumpuina. Laura oli täyttänyt niitä kahtena iltana peräkkäin. Hän oli käynyt järjestelmällisesti läpi kaapit, laatikot ja hyllyt. Ulos oli kaivettu Mikaelin venähtäneet T-paidat, haalistuneet farkut, sekalaiset johdot, kummalliset auton osat sekä kokoelma tyhjiä oluttuoppeja, joita mies oli jostain syystä säilyttänyt yläkaapeissa. Laura oli kiivennyt jopa parvekkeelle ja raahannut sieltä talvirenkaat, jotka hän pakkasi vahvoihin jätesäkkeihin.
Kun hän oli lajitellut ja pakannut miehen omaisuutta, hän ei tuntenut surua eikä haikeutta. Ei edes pientä nostalgian pistosta. Vain inhoon sekoittunutta ärtymystä. Miten paljon rojua saattoikaan kerätä ihminen, joka ei tuonut kotiin mitään muuta kuin tyhjiä lupauksia ja valituksia.
Laura astui ovelle, käänsi uuden lukon kiiltävää väännintä ja kurkisti porraskäytävään. Tasanne oli hiljainen ja tyhjä. Sitten hän alkoi vetää kasseja yksitellen kynnyksen yli. Ne painoivat, ja kahvat pureutuivat kämmeniin, mutta hän ei hellittänyt. Yksi toisensa jälkeen ne siirtyivät asunnon ulkopuolelle. Sen jälkeen hän vieritti neljä autonrengasta hissin viereiseen nurkkaan siistiin pinoon.
Viimeiseksi hän kantoi ulos työkalulaatikon. Raskas muovinen salkku oli rakennuspölyn peitossa. Mikael oli ostanut sen kymmenisen vuotta aiemmin aikomuksenaan koota keittiön kaapisto itse, mutta oli lopulta kyllästynyt heti alkuun ja tilannut huonekalujen kokoajan paikalle.
Kun kaikki Mikaelin tavarat oli siirretty oven taakse, Laura palasi sisälle. Hän sulki oven ja väänsi lukon kahdesti kiinni. Mekanismin napakat naksahdukset kuulostivat hänen korvissaan maailman kauneimmalta musiikilta.
Sitten hän haki kostean liinan ja pesi eteisen lattian huolellisesti. Hän pyyhki pois Mikaelin kenkien likaiset jäljet ja kasseista varisseen pölyn. Laura halusi puhdistaa tilan muutenkin kuin näkyvästä liasta. Hän tahtoi huuhtoa nurkista pois muistot miehen tyytymättömyydestä, loputtomista huomautuksista liian suolaisesta keitosta ja halvan partaveden hajusta, jota Mikael oli roiskinut ylleen runsaalla kädellä ennen tapaamisia uuden tyttöystävänsä kanssa.
Noin kaksi tuntia kului. Laura ehti valmistaa itselleen kevyen illallisen: uunissa paistettua kalaa ja vihanneksia. Hän laittoi taustalle rauhallista musiikkia ja istui puhtaan pöydän ääressä nauttien yksinolosta. Juuri silloin ovikello soi vaativasti.
Soitto oli pitkä ja kärsimätön. Laura laski haarukan rauhassa lautasen viereen, painoi lautasliinan huulilleen ja lähti eteiseen.
Hän katsoi ovisilmästä. Tasanteella seisoi Mikael. Hänen vierellään Sofia vaihtoi painoa jalalta toiselle. Nuori nainen jauhoi purukumia hermostuneesti ja tuijotti puhelimensa näyttöä. Hieman taaempana odotti tuntematon mies sinisissä työhaalareissa, kädessään kookas työkalusalkku.
Lauran sydän muljahti kerran, mutta hän pakotti itsensä nopeasti rauhalliseksi. Hän osasi arvata, mihin tämä oli menossa.
— Laura, avaa! Mikael karjui ja hakkasi nyrkillä ovea. — Minulla on lukkoseppä mukana! Jos et muuten ymmärrä, niin kohta tämä sinun kehuttu ovesi irrotetaan karmeineen päivineen! Minulla on oikeus päästä asuntoon, jossa minun tavarani ovat!
Sofia nyrpisti tyytymättömänä nenäänsä.
— Mikael, kestääkö tässä vielä kauan? Minua paleltaa seistä täällä. Ja noista kasseista haisee ihan vanha romu. Mehän tulimme hakemaan kahvinkeitintä, sinä lupasit.
Laura avasi lukon, mutta jätti oven paksun teräsketjun varaan. Hän oli pyytänyt asentajaa laittamaan sen samalla, kun uudet lukot vaihdettiin. Kapeasta raosta lemahti sisään tupakansavu.
— Hyvää iltaa, Laura sanoi kohteliaasti ovenraosta.